Kulttuuri

Arvio: Katri Alatalon novelleja sopii suositella

Katri Alatalo

Älä riko pintaa

Vaskikirjat 2016. 302 s.

Fantasiakirjallisuuden saa kai määritellä nuorallakertomiseksi tutun ja vieraan, arkisen ja yliluonnollisen välillä. Mielikuvituksen huimauksessa kulkevien tarinoiden kavala aie on löytää oikoväylä lumoutta janoavan lukijan sydämeen.

Jyväskyläläisen Katri Alatalon (s. 1985) kymmenen fantasianovellin kokoelma Älä riko pintaa on monin tavoin aava teos. Puolet kokoelman teksteistä on julkaistu aiemmin kulttuurilehdissä, niminovelli jo vuonna 2010.

Sekä rakenteiltaan että laadultaan vaihtelevat novellit on jaettu kahteen osioon tapahtumapaikkojen mukaan. Talvilaakson ja Kesäsaarten esiteollinen, pakanallinen todellisuus resonoi Alatalon Mustien ruusujen maa -romaanitrilogian (2012–2014) taajuudella, mutta henkilöhahmot ovat toiset.

Lajityyppiä heikosti tuntevana on vaikea arvioida, kuinka tuoreesti tai kliseisesti novellit perinteisiä fantasia-aineksia (muodonmuutoksia, taikuutta, erirotuisia olentoja) käyttävät. Jossain Ursula K. Le Guinin mestarillisesti kartoittamien tarinamaailmojen inspiroimassa Älä riko pintaa sijainnee.

Selvää on, että fantasia-aktiivit saavat novelleista eniten irti. Kokoelmaa uskaltaa kuitenkin suositella laajemminkin nuorille lukijoille. Risaiset perhesuhteet, itsenäistymisen haasteet, rakkauden kivut ja kuoleman mysteerit ovat läsnä aikuistuvan mielen aitoudella.

Parhaimmillaan kokoelman novellit löytävät väylän lukijansa luokse. Niistä välittyy niin myötätuntoa maailman murjomille kuin vastoinkäymisten ylittämiseen rohkaisevaa voimaa. Paijaamisen ja perseille annettujen onnenpotkujen jin ja jang on siis kohdallaan.