Elokuva-arvio: Hulttioveljekset hermot pinnassa

GOOD TIME

3/5

Vähemmän on enemmän, sanotaan, vaan toiset ovat eri mieltä, kuten amerikkalaiset elokuvantekijät Josh ja Benny Safdie.

Nuoret ja lahjakkaat veljekset tekevät liioittelusta hyveen. Heidän kahden vuoden takainen läpimurtonsa Heaven Knows What – joka Suomessa jäi vaille levittäjää – oli samanaikaisesti inhorealistinen ja melodramaattinen kuvaus pennittömistä, bussilla sateisia valtateitä kiertävistä narkomaaneista, heidän itsetuhostaan, rakkaudenkaipuustaan ja väkivaltaiseksi kiihtyvistä traagisista yhteydenotoistaan.

Veljesten uutuus, varsin ironisesti nimetty Good Time, vain nostaa kierroksia, mutta puskee esiin myös mustaa huumoria, jonka erottaminen tahattomasta komiikasta on aluksi hieman hankalaa.

Myös Good Time kuvaa veljeksiä. Hollywood-tähti Robert Pattinson ryvettää itsensä katu-uskottavaan alennustilaan Conniena, rajoja tuntemattomana, hädissään olevana kriminaalina, joka ei osaa tehdä mitään oikein ja kylvää pelkkää tuhoa ympärilleen.

Hänen ainoa ankkurinsa näyttää olevan syvästi depressiivinen ja kehitysvammainen veljensä (roolissa ohjaaja Benny Safdie), joka elokuvan alussa on suljettu hoitokotiin. Connie vetää hänet takaisin kadulle, ensin epäonniselle pankkiryöstökeikalle, sitten pakomatkalle, jolla on toinen toistaan absurdimmat käänteet. Connie valehtelee patologisesti ja käyttää häpeilemättä hyväkseen muun muassa surullista tyttöystäväänsä (Jennifer Jason Leigh). Tuhoisalla tiellä piisaa vankiloita, sairaaloita ja rikkinäisiä koteja, pelkoa, väärinkäsityksiä ja brutalismia.

Safdie-veljesten kamera on paljon iholla, jopa pilleriä popsivan kielen päällä. Kasvot kertovat käsittelemättömistä traumoista, henkilöhahmot ovat intensiivisen kireitä.

Kerronta on painostavaa, jopa päällekäyvää, hyvässä ja pahassa – vuoroin kiusallisen mekaanista, vuoroin totuudellisen myötätuntoista. Äänimaailma suosii vatsaa kääntäviä matalataajuuksia ja hermostuttavaa musiikkia. Levollisemmat hetket on punottu mukaan taiten, ennen kuin taas mennään.

Good Time on parhaimmillaan viimeisellä kolmanneksella, jolloin kertomuksen nyrjäyttää holtiton henkilöhahmo nimeltä Ray (Buddy Duress). Karuissa miljöissä alkavat virrata lähes lumoukselliset tunnelmat, jotka muistuttavat Charles Laughtonin klassisesta elokuvasadusta Räsynukke (1955). Sen tavoin Good Timen kerronnassa on myös paljon hauskoja psykoanalyyttisia painotuksia.

Safdie-veljeksiltä sopii odottaa vielä loistavia elokuvia. Jos yliviritetty ja epämääräinen shokkitehoilu ei katsojaa häiritse, saattaa tämäkin jo maistua.