Harri Kalha – Kokottien kultakausi

Mitä meillä oli ennen Madonnaa ja Lady Gagaa? Taidehistorioitsija Harri Kalha kuljettaa lukijansa sadan vuoden takaiseen kadonneeseen aikaan, jolloin puolimaailman varieteekaunottaret eli kokotit sekoittivat miesten pään.

Elettiin ”kaunista aikaa” (Belle Époque 1871–1914). Huikentelevaisen maailmankulttuurin pääkaupunki ei ollut New York vaan Pariisi, johon perustettiin kuuluisat kabareet Folies Bergère ja Moulin Rouge. Jacques Offenbach sävelsi aikakauden tunnukseksi nousseen cancanin.

Erotiikan papitarten kuvat kiinnostivat silloinkin, mutta miten niitä levitettiin ennen Hollywoodia? Mykkäelokuva tosin oli jo olemassa, mutta kovin vähäpukeisia naisia ei vielä sopinut filmata.

Harri Kalha nostaa esiin unohdetun median, joka levitti Pariisin kiihkoa, kiimaa ja kaipuuta Suomeen asti: postikortit, joista hänen teoksensa kuvitus pääosin koostuu. Erityisen tuhmia kortteja ei ole otettu mukaan. Kokottien viehkeyteen kuului vilauttaa vähäsen sukkanauhaa, muttei liiaksi paljasta pintaa. Varsinainen pornografia oli asia erikseen.

Kauniin aikakauden estetiikkaan kuului peittää eikä paljastaa. ”Naiset olivat täydessä sotavarustuksessa: korsetit ja valaanluut, palmikoidut nauhat ja epoletit, pitkävartiset käsineet, hattuneulat, vyönsoljet, viuhkat, jalokiviupotuksin koristellut, satiiniset tai samettiset kaulapannat ja muut mahdolliset suojarystingit taiten viriteltyinä.”

Kalha korostaa, että postikortit eivät tuolloin olleet painettuja, vaan aitoja ja uniikkeja, käsin väritettyjä ja signeerattuja valokuvia, jotka toivat kokotin melkeinpä ihailijansa iholle.

Koko maailma meni sekaisin esimerkiksi tanssijatar Otéron uhkeista muodoista (tuumissa laskettuina 38–21–36). Otéro kietoi sormensa ympärille muun muassa Englannin kuninkaan Edvard VII:n, Belgian kuninkaan Leopold II:n ja Venäjän suuriruhtinaan Nikolai Romanovin.

Kalha on visuaalisten representaatioiden tutkija, joka tarkentaa katseensa hyveellisen ja paheellisen naiskuvan historiaan. Sata vuotta sitten housuihin pukeutuminen, tupakointi ja huulipuna olivat paheellisen naisen varmoja tuntomerkkejä. Aika monesta nykynaisestakin siis löytyy pieni kokotti.

Viihteen maailmassa kokottien esikuva elää. Lady Gagan nimi on lainattu Émile Zolan romaanin Nana (1880) eräältä sivuhenkilöltä.

Belle Époque oli myös Suomen taiteen kultakausi. Pariisi oli maailmanpyörän napa, johon agraarisen takamaan harvalukuisten älykköjen katseet kohdistuivat.

Eräät taiteilijamme tekivät lähempää tuttavuutta kokottien kanssa. Juhani Aholla oli irtosuhde Punaisesta myllystä löytyneen naikkosen kanssa. Albert Edelfelt ikuisti salaperäisen Virginien, jonka henkilöllisyyttä ei ole saatu selville. Ville Vallgren vei peräti vihille kokaiinin suurkuluttajan tanssijatar Rohanin ja toi hänet Helsinkiin, tietenkin katastrofaalisin seurauksin.

Mutta oliko olemassa suomalaista kokottia? Aino Ackté niitti mainetta Pariisin oopperassa, mutta ei suinkaan ollut kokotti elämäntavoiltaan. Meidän Ainomme solmi avioliiton ja sai lapsia: mihinkään niin porvarilliseen oikea kokotti ei olisi alentunut. Toisaalta Ackté tokaisi kuuluisimman oopperaroolinsa johdosta: ”Eikö jokaisessa naisessa ole hiukan Salomea?”

Suomen ainoa aito kokotti on Ville Vallgrenin Pariisissa veistämä Havis Amanda, jonka kauneutta ylioppilaat edelleen palvovat, ja jota myös Harri Kalha on aikaisemmin tutkinut. Naisasianaiset vaativat aikoinaan patsaan poistamista, koska se esitti ”pariisilaista kokottia”.

Kokottien kulta-aika päättyi ensimmäiseen maailmansotaan, johon romahti koko mennyt kaunis maailma. Aika monen kokotin loppuvaiheet olivat surulliset. Esimerkiksi vanha Otéro surmasi itsensä kaasulla, köyhänä ja unohdettuna.