Huomispäivän vartijat - Jani Saxell

JANI SAXELL Huomispäivän vartijat Avain 2007, 352 s.

Jani Saxellin Huomispäivän vartijoissa eletään lähitulevaisuutta, kymmenen ja kahdenkymmenen vuoden päässä nykyajasta. Sci-fi-novellien tapahtumapaikkoja ovat Suomi, Yhdysvallat, Venäjä ja Ranska.

Saxellin kuvittelemassa tulevaisuudessa tietotekniikka on edennyt nykyisestä. Tekoäly on saanut tunne-elämän ja halun hallita ihmisiä. Ihmiskloonit ja robottityöläiset ovat arkipäivää. Mielialalääkitystä käytetään taajaan pillereinä, ampulleina, laastareina ja savukkeista imettynä. Edesmenneet rakkaat ovat läsnä hologrammeina.

Saxell käyttää paljon intertekstuaalisia muistumia kulttuurista. Kokoelman päättävässä Menneisyydenhallintavirastossa hän herättää henkiin Albert Camus'n ja Jim Morrisonin. Vaihtoehtoisia tulevaisuuksia ehkäistään ennalta tekemällä riskianalyyseja taiteilijoista ja ajattelijoista. Epäilyttäville henkilöille laaditaan murhasuunnitelmat, joita ei aina tarvitse toteuttaa, koska vaikutuksen jättävillä ihmisillä on taipumus kuolla aika nuorina.

Ihmiskuntaa hallitseva koneisto pyrkii järjestysvaltaan, tarkkailu- ja rangaistusmenetelmiin, manipulaatioon ja paikallisten kaaosten luomiseen. Tämä kaikki on tuttua 1900-luvun kirjallisuudesta ja todellisuudesta. Kirjassa ei suotta mainita nimiä Hitler, Stalin, Bush ja Putin. Sci-fi-ulottuvuuksista huolimatta kirjan tulevaisuusvisiot kuvaavat poliittista peliä. Esimerkiksi ilmastonmuutos ei tarinoissa juurikaan näy.

Saxell esittelee visioita, jotka ovat masentavan tuttuja monista skenaarioista. Se vasta uutinen olisikin, jos maapallon ja ihmiskunnan tilan ilmoitettaisiin olevan tuossa tuokiossa oikein hyvät. Saxellin kirjan novelleja yhdistää samankaltainen kehitystilanne ja toivon puute. Tietty kauhun kaavamaisuus ja orwell-tietoinen uuskielisyys käy puuduttavaksi.

Omintakeisinta kirjassa on, että Saxell yhdistää futurologiansa rosoiseen itähelsinkiläiseen lähiöelämään. Hyvin keskitetty "Katalalähteentien sotilashallitus" kertoo siitä, kun muuri eristää yllättäen pienen osan lähiötä muusta maailmasta. Muuta maailmaa ei ehkä enää edes ole, ja Katalalähteentiellä pihahtavat elämän viimeiset pihaukset.

Pienyhteisö lahkoutuu keskenään sotiviksi joukkioiksi. Saxell näyttää kylmän kuvan tilanteesta, jossa aseita on käytettävissä ja elintarvikkeet hupenemassa. Joku mahdollisuus silti annetaan: alueen lapset singahtavat yliluonnollisella ponnahduksella pilvien tasalle, pois katutaistelujen seasta.

Kirjassa kauttaaltaan, ja varsinkin avausnovellissa Vapauden kaiho 2012 nousee asetelmaksi yksilö vastaan koneisto. Yksilöiden tasolla on elämän mielen ja merkityksen tarve. Tällaisten tarinoiden loppuminen itsemurhaiskuihin ei kyllä viritä ajatusta, että pienten ihmisten valinnat voisivat muuttaa maailmaa paremmaksi. Ja silti se on toivo, josta ei saa luopua. Koneistot eivät luo tai ylläpidä arvoja, ihmiset sen tekevät.

HELENA MIETTINEN