Kirja-arvio: Intensiivinen matka miehen sisäiseen puheeseen

Satu Taskinen

Lapset

Teos 2017. 295 s.

Tämän teoksen olisin halunnut nauttia äänikirjana. Lukukokemuksena Satu Taskisen Lapset on keskittymistä vaativa ja äärimmäisen intensiivinen matka opettajana työskentelevän Navidin seurassa.

Jännite ei synny teoista. Navid lähtee koulusta iltapäivällä etuajassa pahoinvoinnin vuoksi ja ehtiäkseen lapsenlapsen juhliin. Pitäisi ostaa lahja, pitäisi vaihtaa vaatteet, pitäisi saada ajatukset kasaan.

Sen sijaan mies harhailee, jää istumaan autoonsa, hikoilee, päätyy pahoinvoinnin vuoksi lääkäriin, huomaa autonsa siirretyn pois, lähtee metrolla hakemaan sitä, ajaa harhaan, kirjautuu hotelliin, päätyy syömään liikaa tutussa ravintolassa.

Ne ajatukset! Navidin sisäinen puhe ryöppyää, kommentoi, ihmettelee, muistelee ja tuskailee. Lääkärin vastaanotolla hän tarkkailee omaa vointiaan ja kadunmiehen kärsimystä ja samalla muistelee käyntiä äitinsä kanssa lättyravintolassa.

Keskiluokkainen opettaja haluaisi löytää syitä ja vastauksia. Miksi vaimo Sara ei tule kotiin? Miksi maahanmuuttajaperheen poika Ismail on lakannut puhumasta? Miksi yritys rakentaa koti, ansaita rahaa ja tehdä joskus kalliita ostoksia on muuttunut kuvottavaksi asiaksi epätasa-arvoisessa maailmassa? Kenen filosofin ajatukset pitäisi jättää perinnöksi lapsille?

Koko teoksen maailma suodattuu miehen aivojen läpi yhden iltapäivän ja illan aikana. Juuri tästä haluaisin kuulla toisen lukijan tulkinnan, jossa epävarmuus, epäusko ja epätoivo vuorottelevat kirkkaiden hetkien kanssa.

Teoksen nimi Lapset viittaa Navidin oppilaisiin, naapurin maahanmuuttajaperheen lapsiin, omiin tyttäriin ja lapsenlapsiin. Mielen kerroksista kuoriutuu lisäksi monta tasoa, joissa Navid pohtii itseään lapsena ja suhdettaan kaikkiin maailman lapsiin.

Wienissä asuva Taskinen on sijoittanut kaikki kolme romaaniaan nykyiseen kotimaahansa. Ympäristö näkyy nimissä ja yhteiskunnan rakenteissa, mutta henkilöitä kirjailija ei valitse kansallisten piirteiden perusteella.

Taskisen esikoisromaanin Täydellinen paisti (2011) päähenkilö on epävarma vaimo, joka haluaa rakentaa sukulaisille unohtumattoman juhlapäivällisen. Katedraali-teoksen (2014) neuroottinen tavarankerääjä Tea on ajautunut eroon perheestään. Navid, eurooppalaisen elämäntavan ääressä tuskaileva kunnon ihminen, sopii jatkumoon.

Lapset-teoksen lukeminen sujuu hitaasti, sillä teksti etenee yhtä pötköä alusta loppuun asti. Apua tarjoavat hieno kieli, sieltä täältä pilkahtava huumori, jatkuvasti uudet näkökulmat ja halu tietää, miten Navidin lopulta käy. Loppu on pakahduttavan hieno.