Kirja-arvio: Jarrumiehen pojasta sosialistimysteeriksi

Elämäkerta Väinö Tannerista tavoittaa savolaisen selviytyjäpersoonan.

Lasse Lehtinen

Tanner – Itsenäisen Suomen mies

Otava 2017. 880 s.

Tammikuun puolimaissa vuonna 1918 tehtiin Väinö Tannerille houkutteleva tarjous. Punainen Suomi etsi kansanvaltuuskunnalle finanssiministeriä. Ehdotus imarteli, sillä Tanneria ei pidetty puolueessa ehdottomana kärkikaartin jäsenenä. Punahallituksen nimilistalta löytyivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki poliittiset kollegat.

Tanner tyrmäsi ehdotuksen lennosta. Tylyt rukkaset määrittelivät hänen, kuten vallankumousta yrittäneiden kollegojensakin, poliittisen- ja siviilielämän tuosta hetkestä hamaan hautaan. Toinen maltillisen siiven edustaja, Oskari Tokoi, vastasi toisin ja pääsi palaamaan tappotuomioiden jälkeen kotimaahansa vieraaksi vasta 1950-luvulla.

Kauniaisten maatilalla sisällissodan pääosin piileskellyt Tanner sen sijaan kulki aseiden vaiettua tuhkasta nousseiden demarien johtajaksi ja monen kapitalistisosialistin, kuten hänestä nyt 800-sivuisen elämäkerran kirjoittaneen Lasse Lehtisenkin, henkiseksi esikuvaksi.

Lehtisen mammutin mielenkiintoisinta antia ovat jälkipolvilta löytyneet Tannerin ja hänen Linda-vaimonsa kirjeet, jotka värittävät hienosti paitsi Suomen historiaa, myös pariskunnan lämmintä ja pisteliästä suhdetta.

Uusia ovat muun muassa tiedot Tannerin 1930-luvulla horjuneesta terveydentilasta syöpädiagnooseineen.

Monille, varsinkin ajan hengen yksioikoisille tulkitsijoille, Väinö Tanner jäi ikuiseksi mysteeriksi. Sisällissodan jälkeen maan ruotsinkielinen lehdistö pohti moneen otteeseen, miten demaripuolueen johtaja, Suomen Pankin johtokunnan jäsen ja Elannon menestystarinan arkkitehti kykeni samanaikaisesti olemaan sosialisti ja kapitalisti, rikas ja työmies, kaupunkilainen ja maanviljelijä, viileä ja fanaattinen.

Lehtisen mukaan Tanner oli brändännyt itsensä persoonaksi, joka ei sopinut mihinkään muottiin. Vastaus näennäisten ristiriitojen ihmettelijöille löytyy ehkä Tannerin savolaisista sukujuurista. Kun äiti oli Kuopion Räsäsiä ja isän äitikin Juvalta, eteläsuomalainen habitus hävisi savolaisille selviytyjängeeneille mennen tullen.

Jääräpäisyys ja järkevyys sentään vetivät persoonassa yhtä köyttä. Luonteen voimakas pragmatismi sai aikaan sen, että ystävät eivät välttämättä löytyneet läheltä.

Suomen Pankissa Tanner tutustui 1920-luvulla aivan eri taustasta tulleeseen porvari Risto Rytiin, jonka kanssa vakautti valtiontalouden ja markan arvon ennen suuren laman koittoa.

Herrojen poliittinen trapetsitaiteilu huipentui myöhemmin sitten siihen, että he yhdessä kolmannen selviytyjän, Carl Gustaf Emil Mannerheimin kanssa Hitlerin vastustajina liittoutuivat Hitlerin kanssa Stalinin taltuttamiseen. Ilman työmiesten johtajan Tannerin peukkua jatkosota, sellaisena kun se sitten toteutui, olisi jäänyt sotilaiden suunnittelupöydille.

Historiankirjoittajana Lehtinen on hyvä tiivistäjä, joka luo muiden tekemistä tutkimuslöydöistä oman synteesin. Lähdeviitteetön teos ontuu tutkimuksellisesti, mutta on hyvä muistutus siitä, että vaikuttavuudeltaan jarrumiehen poika on maansa 1900-luvun selviytymistarinan luonnollisimpia symboleja.