Kirja-arvio: Toivon ja surun seinävaate

Intialainen kirjailija Arundhati Roy täyttää kahdenkymmenen vuoden odotukset.

Äärimmäisen onnen ministeriö

Kahdenkymmenen vuoden ajan hartaasti odotettu intialaisen Arundhati Royn uusi romaani Äärimmäisen onnen ministeriö alkaa verkkaisesti ja polveilevasti. Sen yksityiskohtia vilisevä kerronta vie lukijaa halki Intian nykyhistorian slummeihin, hautausmaille, Kashmirin sodan kidutuslaitoksiin, maolaississien piiloihin ja moderneihin ostoskeskuksiin.

Anjum on nainen, jolla on syntyessään sekä miehen että naisen sukuelimet. Hän päätyy hijrojen turvataloon asumaan. Hän kulkee korut kilisten kimaltavassa sarissa toreilla ja kujilla, ja hänestä tulee Delhin kuuluisin hijra. Hän on myös muslimi, joka selviytyy hindujen toimeenpanemasta verilöylystä vain, koska hijran tappaminen tuo epäonnea.

Anjum palaa vankileiriltä ihmisrauniona takaisin ja perustaa hijrojen täysihoitolan hautausmaalle. Hän alkaa pyörittää hautaustoimistoa ruumiille, joita kukaan muu ei suostu kuoppaamaan.

Korma ja biryan tuoksuvat, betelmällit ja uhripuhvelin veri roiskuvat. Hijrat kimittävät, Ditch Witch -puskutraktorit jyräävät slummeja ja uskonnolliset juhlat lietsovat spontaaneja lynkkauksia. Intialaisten arki on täynnä maanjäristyksiä, turvallisuusmääräyksistä piittaamattomia monikansallisia yrityksiä, mätiä poliitikkoja, kuolemaa uhmaavia aktivisteja ja mielenosoituksia, mutta yleensä eri uskontojen harjoittajat elävät sovussa rinnakkain.

Pian alun jälkeen Roy siirtyy kuvaamaan historian ja arkkitehtuurin opiskelijoita. Tilon, Musan, Nagan ja Garson Hobartin elämät kietoutuvat yhteen. Tilo on itsenäinen nainen, jota kaikki kolme miestä rakastavat. Kirjasta sukeutuu värikäs tilkkutäkki, jossa raikaa runous ja rivoudet paštuksi, urduksi, hindiksi, punjabiksi ja englanniksi.

Nuoruus ja ilo vaihtuvat kauniin Kashmirin laakson rumaksi sodaksi. Ruumiita löytyy säkeistä, kasteluojista, kaduilta ja kodeista – tai sitten ei löydy, vaan ihmisiä jää kadoksiin. Hautausmaita perustetaan joka kylään. ”Me olemme aito demokratia”, uskottelee itselleen hallituksen tiedusteluviraston palveluksessa toimiva Garson Hobart.

Arundhati Royn ylistetty esikoisteos Joutavuuksien jumala (1997) voitti Booker-palkinnon. Äärimmäisen onnen ministeriössä Roylla on vakavaa asiaa.

Kerronnan ilo ei pulppuile yhtä lämpöisenä ja riehakkaana kuin esikoisessa, ehkä siksi, että Äärimmäisen onnen ministeriö on sotaromaani. Se kertoo monesta verilöylystä, rajakahakasta ja vastarintatoiminnasta, ja varsinkin siitä yhdestä sodasta, jota käydään rikkaiden ja köyhien välillä ikuisesti.

Roy rikkoo totutut tavat kuljettaa juonta. Hän oikuttelee ja palaa äkkipikaisesti taaksepäin hypätäkseen kohta tulevaisuuteen. Hän jurnuttaa menneisyydessä ja kyllästyy, jättää tarinan kesken jatkaakseen sitä silloin, kun sitä osaa vähiten odottaa. Hänellä on aivan omanlainen kertojan ääni, jolle on antauduttava ehdoitta.

Romaani on toivon ja surun monisäikeinen kudos, jonka pirstaleisen rakenteen hahmottaa vasta, kun on lukenut kirjan kokonaan. Tarina kulkee kuudenkymmenen vuoden ajan henkilöidensä rinnalla, ja kirjan tärkein henkilö on Äiti Intia, itsepäinen vanha muuli, tiukuja ja töyhtöjä suitsissaan, arpia parkkiintuneessa nahassaan.