Kirja-arvio: Valkoisen talon kaihoisa ja lumoava sukusaaga

Islannissa ei ole perhosia

Virolaisen Kätlin Kaldmaan lyyriseen aikuisten satuun Islannin syrjäseutujen ihmiskohtaloista, merestä, kaipuusta ja rakkaudesta on helppo ihastua, vaikka romaani haastaa kokeellisella kerronnalla.

Jo Islannin karun kaunis luonto, jylhät vuoret ja sillinhajuinen meri lumoavat lukijan. Maan, veden, tulen ja ilman alkuaineet ohjaavat elämää. Varsinkin valtameri, ”vapauden ylin aste”, nousee yhdeksi päähahmoksi.

Vuosisataisen sukusaagan päänäyttämö on eristynyt laakso, johon alkupari, Gudrun ja Jónsi, pystyttää itselleen valkoisen talon. Myyttinen, fantasioiva, romanttinen ja traaginen viiden naissukupolven tarina polveilee, hämärtyy ja tarkentuu vaivihkaa useiden pienten kertomusten ohessa. Monessa valkoisen talon sukua varjelee vanhojen taikojen haltija Ranghildur.

Kaldmaan romaani virtaa ja pyörteilee. Aineksia poimitaan niin skandinaavisesta ja kreikkalaisesta mytologiasta kuin Islannin historiasta ja kosmopoliitista nykyajasta.

Yhtä hyvin myyttinen Penelope kaipaa merillä seilaavaa Odysseustaan kuin nykypäivän islantilais-ruotsalainen Elina kaipaa kaukorakkauttaan, irakilais-ranskalaista Karimia. Omia polkujaan kulkee rohkea tyttö Einhver Ekkineinsdottir, Eikenenkään-tytär, joka hallitsee niin koneet kuin taiat.

Paikoin lauseet leikittelevät visuaalisesti ja alleviivaavasti: tyhjät tilat kuvastavat ajankulua ja pyöreät muodot auringonkehrää. Rinnakkaiset, fragmentaariset henkilötarinat vaativat keskittymistä, mutta kaikkineen lukukokemus on palkitseva, satumaisen kaunis ja aistivoimainen. Outi Hytösen suomennos tavoittaa hienosti teoksen rikkaan, loitsuavan ja laulavan kielen.