Kirja-arvio:Sillisalaattia ja seimakkaraa

Coco Kafkan ihmeellinen elämä

”Ja mitä todellisuuteen tulee, en antaisi sille paljon painoarvoa, pelkkää lehtitaikinaa ja jauhomatoja. Pidä kiinni, nyt mennään.” Nämä sanat kertovat Sissi Katzin esikoisromaanista paljon oleellista. Se on villi, mielikuvituksellinen fantasia, joka versoo todellisen elämän absurdiudesta ja kurottaa melodramaattisen ilmaisun tuolle puolen.

Coco Kafka yrittää löytää kollegansa Chang Feng Dungin kanssa lääkettä sokeuteen. Israelissa lapsuutensa kasvanut Coco on synnynnäinen maailmanmatkaaja ja haaveilija, jota ympäröivä todellisuus haarautuu tuhansiksi palasiksi silmien verisuonten tavoin.

Romaanin miljöö on omituinen sekoitus nykyajan Helsinkiä, joka sekoittuu lukuisista erikoisista yksityiskohdista koostuvaan mosaiikkiin. Coco ja Chang syövät Kalahaarin Kalabaarissa seimakkaraa ja matkustavat gondolihisseillä.

Kerronta tulvii erilaisia muistoja herättäviä ärsykkeitä, jotka toimivat motiiveina. Näitä motiiveja on niin paljon, että sadan sivun jälkeen lukijalle uhkaa tulla ähky, ja kerronnan rauhoittaminen olisi paikallaan.

Niin tapahtuukin, mutta dramaturgisesti kehnolla tavalla. Cocon lapsuus- ja nuoruuskuvaukset jäävät täysin irrallisiksi kokonaisuuksiksi muutenkin jo hataran tarinan keskellä, mutta silti niille annetaan kymmenien sivujen verran tilaa.

Muutenkin tuntuu, ettei romaanin juonella ole mitään väliä, kunhan saadaan vyörytettyä erilaisia omituisuuksia lukijan tielle. Sitä vahvistaa romaanin melodramaattinen ote, jonka myötä tunteista tulee elämää suurempia ja motiiveihin tiivistyy koko maailma. Se ei ole niinkään ongelma, päinvastoin se monesti tempaa mukaansa outoudellaan, mutta se tuntuu auttamatta sillisalaatilta, jonka tarkoitus on toitottaa kieroutuneen maailmansa olemassaoloa niin kauan, että siitä tulee pelkästään itsetarkoituksellista.

Katzin kaunis maailma elää välähdyksenomaisista hetkistä, mutta niistä syntyy melko epileptinen kokonaisuus, joka sotii teoksen pinnallista juonenpunontaa vastaan. Ne muutamat hetket ovat kuitenkin niin onnistuneita, että niiden vuoksi teos tarjoaa jotain kirjallisuudelle hyvin olennaista: maailman, johon paeta.