Kulttuuri

Kristiina Vuori Siipirikko

Voi olla että olen ankara, ja historialliset romaanit ovat hauskoja, mutta jotkut kirjalliset normit niidenkin pitäisi täyttää. Kaari Utrion ansiosta nykyään tavoitellaan realistista historiallista kuvausta, mutta mitä pitäisi ajatella, kun Kristiina Vuoren Siipirikko-kuvauksessa 1300-luvulta orjatytön neitsyys säilyy isäntien, renkien ja kulkumiesten pyörityksessä melkein 400 sivua?

Onko tämä Regina-sarjaa vai tapahtunutta historiaa? Naurisvelli ja oljella täytetyt virsut kuuluvat 1300-luvulle, mutta kuuluvatko sinne nämä identiteetiltään kummalliset henkilöt? Ei voi tietää. Ei kannata heti uskoa.

Kristiina Vuori on nähnyt vaivaa punoakseen todella monimutkaisen ja kovin epäuskottavan juonen. Naamioituneita henkilöitä ja sattumia riittää. Silti kirjan rakenne on huono. Jaksojen alut ja loput ovat sekavia, sukulaisuus päätellään silmien väristä. Yks kaks mies, joka äsken makasi kuolinvuoteella, kävelee vastaan miekka kädessä.

Kristiina Vuoren Siipirikosta puuttuu jollain käsittämättömällä tavalla hohto tai jokin muu säteilevä ominaisuus. Kaikki on arkista ja sekavaa. Upea linnustusaihe, jota lukija suurella kiinnostuksella odottaa, kuvataan niin latteasti kuin Selja ruokkisi marsuja!

Rakkaus syttyy ja sammuu kuin päre. Tarinan pitäisi nousta siivilleen kuin kotka, jotta lukeminen ei olisi vain juonenkäänteiden ja henkilöiden mieleen painamista.

En ole lukenut Vuoren kehuttua esikoisteosta Näkijän tytär, ehkä se oli parempi. Kun lomille usein suositellaan viihteen lukemista, neuvoisin minä kyllä päinvastoin. Lomalla kannattaa lukea vaativaa kirjallisuutta, kun kerrankin on aikaa. Talven tuiskuissa sohvalla maaten, voi työpäivän päätteeksi lukea Siipirikon kaltaisia ”lukuromaaneja”.