Ooppera-arvio: Syyssonaatissa myrskyää

Sebastian Fagerlund ensimmäinen täysimittainen ooppera alkaa kuin ydinräjähdys.

Syyssonaatti

Suomen Kansallisoopperan syyskauden suurtapaus on Sebastian Fagerlundin kaksinäytöksinen ooppera Syyssonaatti. Fagerlundin ooppera herättää varmasti mielenkiintoa. Se perustuu Ingmar Bergmanin elokuvakäsikirjoitukseen, siitä tehty elokuva on kulttiasemassa ja oopperan tekijät kansainvälisiä huippunimiä.

Syyssonaatti on Fagerlundin ensimmäinen täysimittainen ooppera. Tätä ennen hän on säveltänyt kamarioopperan Döbeln Kokkolan Oopperan tilauksesta, mutta hänen varsinainen leipälajinsa on ollut orkesterimusiikki, ainakin tähän asti. Oopperan maailma kun tuntuu vetävän säveltäjiä puoleensa.

Syyssonaatti alkaa kuin vellova ydinräjähdys. Fagerlund repäisee alkuun sellaisen sointukudoksen sellaisella värien loistolla ja voimalla, että heikompi ihminen säikähtää. Fagerlund on taitava orkesterin käsittelijä, ja mikä parasta, hänen musiikissaan on persoonallinen leima.

Suomalaisen hieman harmaan ja synkän oopperamusiikin keskellä Fagerlundin sävelkieli on myönteinen poikkeus. Fagerlund synnyttää mielellään koko orkesterin kiehuvan värimyrskyn, joka sitten tyyntyy vaskille, ja ilmiö vaikuttaa tonaaliselta kululta. Kaaos ikään kuin asettuu tasapainoon.

Erityinen merkitys on liukuvilla ja liikkuvilla sävelkimpuilla sekä oopperan alussa esiintyneillä sävellautoilla. Hänellä on paljon seisovaa musiikin tilaa, joka pysyy freskona tai liukuu hitaasti kohti toista tasoa. Musiikki kerrostuu moninaisesti ja suuria pintoja elävöitetään glissandoilla, lepattavilla kuvioilla ja laajalla lyömäsoitinten arsenaalilla. Fagerlund on romantikko ja hänen tavassaan tuoda vaskia esiin on jotain wagneriaanista.

Tämän oopperan sanoma tiivistyy äidin ja tyttären keskinäiseksi tilitykseksi menetetyistä yhteisistä hetkistä. Samalla se kertoo kuuluisan taiteilijan suuresta itsekkyydestä, jossa on tilaa vain uralle ja taiteelle.

Libretisti Gunilla Hemming on tavoittanut juonen keskeiset käänteet, mutta hänellä on erikoinen tapa, jossa henkilö toistaa samaa lausetta useamman kerran, kuten Charlotte hänen luetellessaan moneen kertaan unilääkkeidensä nimiä ja määriä. Äidin ja tyttären keskeinen toisen näytöksen vuoropuhelu toimii hienosti – Charlotte ja Eva puhuvat lauseittain toistensa ohi.

Fagerlundin laulullinen kerronta ei yllä orkesterin tasolle. Vokaalisuus toimii, mutta ei sykähdytä kuten orkesteri. Vokaalisuuden ilmaisuasteikko on kapeampi kuin orkesterin, ja laulajilla ei ole varsinaisia musiikillisia kulminaatioita. Tasaisuus puuduttaa pikku hiljaa. Paikoin syntyy vaikutelma, että kukin solisti esittää yksin oman surullisen kertomuksensa hieman allapäin.

Vain kerran solisteilla on onnellisuutta henkivä hetki, kun kuollut Erik-poika on lavalla ja leikkii ilmapallolla äitinsä Evan kanssa.

Syyssonaatissa on vain viisi solistia ja kuoro, joka toimii pianistiäidin yleisönä. Ohjaaja-lavastaja Stéphane Braunschweig syventää askel askeleelta äidin ja Eva-tyttären dialogia kohti räjähdyspistettä.

Anna Sofie von Otter luo etäisen ja itsekkään hahmon Charlotte Andergastista. Erika Sunnegårdh tekee erinomaisen roolin Eva-tyttärenä. Sunnegårdhin äidin kaipauksen tuskan voi tuntea kouriintuntuvasti. Tommi Hakala on rauhallinen ja tasoittava Evan puoliso.

Fagerlund on halunnut tuoda lavalle näkyviin myös Charlotten kuolleen rakastajan Leonardon, jonka roolin lauloi Nicholas Söderlund.

Erikoisin ja ehkä vaikein rooli oli Helena Juntusen sairas Helena. Kärsivä keho, puhumattomuus ja käpertynyt fyysisyys olivat vahvasti läsnä Juntusen olemuksessa.

Syyssonaatissa tapahtumat sijoittuvat pappilaan, ja tässä oopperassa yhteen huoneeseen. Braunschweig on rakentanut lavalle omat huoneensa lähes jokaiselle henkilölle. Helena makaa sängyssään, Leonardo on hänen yläpuolellaan soittamassa selloaan ja suurimman tilan verhon takaa saa musta flyygeli. Fyysisesti soitin on koko ajan läsnä ja henkisesti perheenjäsenten välissä.

Ohut verho sulkee ja avaa nämä tilat. Evalla ei ole omaa tilaa. Hän on kaikkia yhdistävä ja auttava hahmo.

John Storgårds kaivoi esiin orkesterin valot ja valöörit voimalla ja suurella rohkeudella. Illan aikana huomio kiinnittyi yhä useammin orkesterin yllättäviin ja puhutteleviin käänteisiin. Oliko Syyssonaatissa jo liian ilmaisuvoimaista ja itsenäistä musiikkia luodakseen tasapainoisen oopperakokonaisuuden?