Riikka Palander – Seeprakivi

Riikka Palander

Seeprakivi

Sanasato 2015. 56 s.

Riikka Palanderin kolmannen runokokoelman teksteissä mielikuva vie ja runokieli vikisee. Seeprakivi on teoskokonaisuutena kuin yhtenään liikkuva, värikylläinen maisemamaalaus Afrikan itärannikolta. Kaukokaipuun sanallistamisesta ei Tansaniaan maisemoidussa teoksessa kuitenkaan ole kysymys.

Maantieteelliset ja kulttuuriset etäisyydet toimivat kokoelmassa ihmisen ja luonnon välisen suhteen käsittelyä korostavina elementteinä.

Teoksen runot kytkeytyvät luontohavainnoista ammentavan lyriikan pitkään traditioon. Kielen esittävään, kuvalliseen voimaan luottava ilmaisu on tyylikeinoiltaan konservatiivista, mutta konstailemattomassa esteettisessä keveydessään samalla raikasta ja viehättävää.

Palanderin runoihin rakentuva ymmärrys ihmisen luontosuhteesta on pohjimmiltaan jotain aivan muuta, kuin perushärmäläinen luonnonvara-ajattelu. Kokoelman runot eivät – onneksi – jumita jähmeän keinotekoisissa luonto-kulttuuri-asetelmissa, vaan juhlivat häpeilemättä liki hengellisen paksuksi äityvää luontoyhteyttään: ”Valkoiset kukat avautuvat, / seeprakivi hengittää / ei ole unohdusta, on muistin ääret, // syvään painuu puhumaton kieli.”

Näennäisen läpinäkyväksi kirjoitetun aistivoimaisen kielen ja pidättyvän säemuodon välinen ristiveto toimii kaikessa vanhakantaisuudessaankin yllättävän hyvin. Kokoelman runoja ei ole ryhmitelty osakokonaisuuksiksi esimerkiksi sikermärakenteen avulla, vaan teos etenee yhtenä hitaasti muuntuvana tekstinä alusta loppuun.

Ilmaisun intensiteetti ei kuitenkaan harmi kyllä säily alati yhtäläisen korkeana. Tekstien latominen yhteen tauottomaan pötköön kun tuppaa vaatimaan ilmaisulta aivan poikkeuksellista rytmistä hallintaa, jotta lukija jaksaisi taaplata säkeiden rinnalla halki koko värikkään runomaiseman.

Nyt onnistuneidenkin tekstien lomaan on jäänyt jonkin verran säkeen ”järvi on syvä kuin muisti” tapaisia kliseisiä ilmauksia, joita olisi kernaasti voinut editoida piiloon.

Estetiikaltaan kepeä ja simppeli Seeprakivi kuiskailee vähäeleisten säkeidensä välissä painavaa viestiä. Teos hahmottuu kaikesta saarnaamisesta vapautettuna syväekologisena puheenvuorona, kielen kirkkaana voimana paikoin epätoivoiselta vaikuttavan yhteiskunnallisen kehityksen keskellä.

Ihmislaji kun mieltyy ,kokoelman teksteissä lopultakin vain pelkkänä arvokkaana alaviitteenä luonnon suuren kertomuksen lisälehdillä: ”Tämä on tiedon nurja, / luopumisesta luopuminen / kukkien pupillit katsovat ja päästävät / rävähtämättä.”