Teatteriarvio: Elämä kuin tiimalasin hiekkaa

Jukka Puotila tekee tarkan roolityön salaperäisenä kirjailijana Kansallisteatterin näytelmässä.

Kansallisteatteri

Kuolema Venetsiassa

Suomen kantaesitys Pienellä näyttämöllä 5.4.2017

Juuri ennen kuin tiimalasin hiekka valuu loppuun, aukon kohdalle muodostuu ahdas pyörre. Kirjailija Gustav von Aschenbachin (Jukka Puotila) Venetsian matka on kuin tuo pyörre pitkitettynä. Aika on käymässä vähiin. Elämä kulkee vääjäämättä kohti loppua, eikä kysele, onko sen eläjä saanut tehtävänsä suoritetuksi.

Thomas Mannin novellikokoelmaan pohjaava esitys on raadollinen matkakertomus. Matkustaja on juhlittu taiteilija, joka tuntee sisällään levottomuutta ja tarvetta päästä huoahtamaan helpotuksesta. Samanaikaisesti hän pelkää lamaantumista, inhoaa maltillisuutta ja ennen kaikkea kavahtaa omaa vanhenemistaan.

Jukka Puotila vetää tarkoin vedoin ääriviivat pidättyväiselle, salaperäiselle kirjailijalle, joka selvästi kamppailee itseään suurempia voimia vastaan.

Laivamatkalla Gustavia puistattaa pynttäytynyt vanhus, joka ilakoi nuorten ihmisten seurassa. Kirjailijan ulosanti on kirpeä sekoitus katkeruutta ja surumielisyyttä.

Äkkiä kaikki muuttuu. Gustav lumoutuu nähdessään edessään täydellisen kauneuden, jota hänen silmissään edustaa samassa hotellissa asuvan puolalaisperheen 14-vuotiaan poika.

Vaikka esityksen keskiössä on kielletty rakkaus, asetelma ei ole niinkään irstas, vaan enemmänkin surumielinen. Gustav näkee pojassa itsessään kadottamansa elinvoiman ja riemun.

Puotila tulkitsee väkevästi hurmiota sen eri laidoilta. Ihminen voi herätä eloon inspiroiduttuaan, mutta ymmärrys kaiken mahdottomuudesta on musertavaa. Kuin sivulauseessa esityksessä heitetään varsin mielenkiintoinen ajatus; ihmiset hämmentyisivät toden teolla, jos kaikki taiteilijat paljastaisivat todelliset inspiraationlähteensä.

Tarinaan tulee uusi ulottuvuus, kun kaupungissa alkaa lemuta desinfiointiaine ja hotellit tyhjenevät. Kulkutaudista ei saa puhua ääneen. Gustavia sekin kiehtoo, sillä hänen lisäkseen nyt myös kaupunki kantaa salaisuutta.

Puotila saa kanssamatkustajikseen Jukka-Pekka Palon ja nuoren sellistin, Artturi Aallon. Kolmikko ei näyttele yhdessä, vaan saavuttaa tason, jossa on kysymys aidosta kohtaamisesta.

Palon ja Puotilan kanssakäymisessä on jotakin maagista, ja ilman Aallon selloa unenomainen tunnelma jäisi syntymättä. Michael Baranin dramatisointi ja ohjaus ovat niin ikään runollisia. Vaikka käsitellään ajan loppumista, esityksessä ei kiirehditä.

Lavastus tukee upeasti sitä tapahtumien yllä vellovaa tosiasiaa, että loiston aika on ohitse. Jotakin murenee pään päällä, sillä valkoinen hiekka valuu katosta lattialle. Valtavan kattokruununkaan ei anneta loistaa, se on peitelty kankain.

Näyttämön halkova kanava on symboliikan täyteinen lavastusratkaisu. Milloin katsoja jännittää, kaatuuko märissä kengissään liukasteleva Gustav, milloin säälii ryvettynyttä kirjailijaa, tuota uitettua koiraa.

Suomennos: Olli Suominen. Dramatisointi ja ohjaus: Michael Baran. Rooleissa: Jukka Puotila, Jukka-Pekka Palo, Artturi Aalto.