Teatteriarvio: Maritta Viitamäki valloittaa sängyn pohjalta

Kaupunginteatterin musta komedia lepää taitavien näyttelijöiden hartioilla.

Jyväskylän kaupunginteatteri

Täti ja minä

Ensi-ilta kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 16.2.2017

Voiko tämän koruttomammin alkaa? On huone. Huoneessa on kaksi ihmistä, tai oikeammin: ihan ensiksi näemme vanhan naisen, joka makaa sängyssä.

Sitten paikalle ponkaisee nuori mies. Mies on saanut kirjeen tädiltään, ja kirjeessä täti kertoo olevansa vakavasti sairas. Kuolema on väistämätön; sisarenpojan on paras kiirehtiä.

Miehen saapuessa on syksy. Sade lotisee ikkunaan ja ukkonen jyrisee. Yllätyksellisen ja koskettavan tarinan päättyessä vuosi on umpeutunut. Vastapäisen talon ikkunassa istuvan naisen arvoitus ja moni muu mysteeri ovat paljastuneet.

Näytelmä kestää väliaikoineen liki kaksi ja puoli tuntia. Äänessä on pääasiassa mieshenkilö, Täti vaikenee. Joskus hän hihittää tai kiljahtelee riemusta, muutaman kerran yltyy sanomaan ihan järjellisiä sanoja ja pieniä lauseitakin. Tunnelma tiivistyy loppua kohden samalla kun miehen elämän sirpaleista muodostuu kokonainen kuva.

Nuoren miehen ja vanhan naisen välisen jännitteen voisi kuvitella haihtuvan ilmaan, kun toinen on vaiti ja toinen pulputtaa melkein tauotta. Näin ei käy, sillä Maritta Viitamäki ja Jukka-Pekka Mikkonen taitavat mustan komedian. Näyttelijöiden välillä värähtelee näkymätön energiavirta, joka lennättää teatterin pingispalloa pelaajalta toiselle.

Tätä kai näytteleminen parhaimmillaan on: tilan antamista vastapelurille ja oman paikan paaluttamista. Morris Panychin teksti Raila Leppäkosken taiten suomentamana on monitahoinen ja merkityksellinen.

Jouni Salon ohjauksessa lajityypiltään ja dramaturgisesti vaativa esitys löysi suvannot ja kliimaksinsa liikaa alleviivaamatta. Nuori mies ja vanha nainen kommunikoivat sanoilla ja sanoitta. Maritta Viitamäki rakensi roolinsa ilmeiden ja pienten eleiden kautta niin vahvaksi, että sängyn pohjalta avautui kokonainen maailma. Jukka-Pekka Mikkosen kyky rytmittää monologimainen repliikkitulva oli hämmentävän taidokasta.

Näytelmän lavastus kertoi pysähtyneestä ajasta. Keinutuoli ja hapsullinen pöytäliina, piirongit ja pyöreä sohvatyyny rakensivat vaatimatonta interiööriä. Valoilla oli esityksessä keskeinen rooli. Ne tukivat dramaturgiaa ja toimivat siltana fragmenttien välillä. Välillä koin hyppääväni aikamatkalle Buster Keatonin mykkäfilmien maailmaan, kun kohtausten absurdius ja odottamattomat juonenkäänteet rikkoivat kielen ja mielen asettamat rajat.

Mistä näytelmässä sitten oli kyse? Kohtaamisesta tai sen puutteesta, läheisyyden odottamattomasta löytämisestä. Siitä, kuinka tie oman itsen tuntemiseen tapahtuu ainoastaan toisen, näkemään ja kokemaan kykenevän ihmisen kautta.

Maritta Viitamäelle Tädin rooli on pitkän teatteriuran komea huipennus. Ja kas, näyttelijä voi valloittaa yleisönsä äänettömänä sängyssä maaten: täysi katsomo kimposi esityksen päätyttyä ylös osoittamaan suosiotaan.

Teksti: Morris Panych (suom. Raila Leppäkoski). Ohjaus: Jouni Salo. Lavastussuunnittelu: Karmo Mende, Merja Levo. Pukujen suunnittelu: Outi Kaltiokumpu. Valosuunnittelu: Asko Konttinen. Äänisuunnittelu: Ari Lampinen. Kampaukset & maskeeraus: Minttu Minkkinen, Suvi Taipale. Tarpeisto: Sari Nyyssönen. Rooleissa: Maritta Viitamäki, Jukka-Pekka Mikkonen.