Teatteriarvio: Marko Tapion Arktinen hysteria lunastaa odotukset

Saarijärveläissyntyisen kirjailijan tärkeät teemat punotaan onnistuneesti kaksituntiseen näytelmään.

Arktinen hysteria

Kansallisteatteriin kävellessä jännittää. Luvassa on kantaesitys Marko Tapion romaanisarjasta Arktinen hysteria, ja kaikki odotuksia ruokkivat ainekset ovat ilmassa. Tapion pääteoksena pidetty Arktinen hysteria on suurromaani, järkälemäinen kuvaus yhdestä suvusta, kansakunnan historiasta, aatteista ja sodasta, luonnosta ja sen tuhosta – ja ihmisyydestä. Teemoja on siis enemmän kuin tarpeeksi.

Toinen odotusten lataaja on Marko Tapion tyyli. Siinä missä toista aikalaista ja suurien teemojen kuvaajaa Väinö Linnaa on pidetty realistina, Tapio oli modernisti.

Ja se näkyy myös näyttämöllä. Vastaus on siis kyllä, Arktinen hysteria lunastaa odotukset. Se onnistuu ammentamaan romaanin modernistisuudesta, välttämään raskassoutuisuuden ja yllättämään katsojan.

Juha-Pekka Hotisen ja Atro Kahiluodon dramatisoima näytelmä leikittelee, liioittelee, kasvattaa etäisyyksiä ja vieraannuttaa ja sitten kuitenkin yhtäkkiä tulee lähelle, varsinkin silloin, kun näkökulma on lasten.

Näyttämöllä tapahtuu paljon, ja tarina liikkuu eri tasoilla. Aikakaudet ja sukupolvet ovat yhtä aikaa läsnä. Björkharryn suvun miehet ovat samanaikaisesti aikuisia ja lapsia ja kantavat menneisyyden taakkojaan. On vuoden 1918 kaaos, kauna ja katkeruus. On talvi- ja jatkosota ja 1960-luvun aatteiden aika ja luokkaerot, nipin napin pinnistelevät työmaan duunarit ja nouseva keskiluokka.

”Kaikki se, mikä on kerran tapahtunut, on jatkuvasti läsnä.” Ajatus on yhtä aikaa toivoton ja valoa täynnä, Arktisen hysterian tapauksessa enemmän ensimmäistä.

Vuosikymmenten kulkua tarkastellaan insinööri Harry Björkharryn (Timo Tuominen) silmin. Hän johtaa voimalaitoksen työmaata, joka on suistumassa kaaokseen, niin kuin koko yhteiskunnan rakennelma ja ihmisyyskin.

Pato vuotaa ja on pian murtumaisillaan. Työmiehet- ja naiset ovat lakossa, väkivalta ryöpsähtää ja paikalle sovittelemaan tullut isä-Björkharry saa puukosta. Insinööripojalla on 20 minuuttia aikaa päättää, miten äärimmäisyyksiin riistäytynyt tilanne ratkaistaan. Ja tuohon aikaikkunaan näytelmä sijoittuu.

Yksilön merkitys historian tapahtumien vyöryssä on ikiaikainen aihe, mutta Arktisessa hysteriassa se ei tunnu loppuun kahlatulta.

Tärkeää on ajatus ratkaisevasta hetkestä. Se avaa mahdollisuuden muutokselle, uusille suunnille ja siten väistämätön ei olekaan väistämätöntä.

Ensemble tekee hienon työn, ja työtä on paljon. Suuren osan ajasta koko kahdeksanhenkinen ensemble on lavalla, ja Kahiluodon ohjauksessa hahmot piirtyvät vimmaisiksi.

Timo Tuominen tuppaa saamaan reppanan ja reippaan välillä tarpovia hahmoja, ja vähän sellainen Björkharrykin on, mutta Tuominen tulkitsee taitavasti miehen molemmat puolet. Tarja Heinula on luonteva ja varma tarinan vahva nainen, ja Taisto Reimaluoto taitaa sekä aikuisen ja lapsen roolin isä-Björkharryna. Petri Liski saa vältettyä juopon isännän karikatyyrin, vaikka ponutonkan kanssa vouhkaamista on kerrakseen.

Näyttelijöiden tuottama musiikki, työkaluista, tonkista ja muista tarvikkeista syntyvä äänimaailma on sopivan karu ja mekaaninen.

Toisella puoliajalla tarina muuttuu ja ote on kevyempi. Loppupuolessa on hyödynnetty romaanisarjan kolmannen osan käsikirjoitusta ja neljännen osan suunnitelmia. Romaanisarja kun jäi Marko Tapiolta kesken. Metafiktiosta syntyy uusi taso, kun henkilöhahmot alkavat plärätä kirjailijan muistiinpanoja selvittääkseen, kuinka kaikki päättyy. Kuinka käy Harry Björkharryn? Entä hänen rakastettunsa Katjan? Murtuuko pato, tuhoutuuko luonto?

Vaihtoehtoisia loppuja on monta, ja siinä on myös – kuin vahingossa – tarinan tärkein sanoma.