Joskus urheilijan elämässä saattaa tulla hetki kun on pakko pysähtyä. Yhtäkkinen loukkaantuminen estää urheilemisen ja muuttaa tietyllä tavalla jokapäiväistä elämää. Terveyttä ja hyvää kuntoa ei osaa tarpeeksi arvostaa ennen kuin sen on itse menettänyt. Joukkuetoverinkaan loukkaantuminen ei välttämättä tunnu niin vakavalta, koska kyse ei ole omasta terveydestä. Itse koin tuon urheilijan pahimman painajaisen 24. päivä marraskuuta A-junioreiden SM-sarjan vierasottelussa IC-Akatemiaa vastaan. Tarvitsin muiden apua kentältä pois pääsemiseen. Nyt diagnoosi on valmis - taukoa pelaamisesta tulee vähintään puolen vuoden verran.
Niin kuin usein salibandyssa, vammaani johtanut tilanne ei ollut mitenkään kummoinen. Normaalin pelitilanteen yhteydessä astuin hieman huonosti oikealla jalallani maahan, kenkä ei luistanut yhtään ja painoni synnyttämä voima suuntautui oikeaan polveeni. Kuulin rusahduksen ja seuraavaksi huomasin olevani kentän pinnassa. Kipu oli melkoinen. Jo reilun viikon päästä tilanteesta pystyin jälleen astumaan jalallani, mutta vahinko oli silti tapahtunut. Nyt usean lääkärikäynnin, röntgen- sekä magneettikuvien jälkeen sain tietää, että oikeasta polvestani on katkennut eturistiside sekä ulkosyrjän kierukka jonkin verran repeytynyt. Leikkaushoito on ainoa mahdollinen keino saada polvi juoksukuntoon. Kuukauden odottelun jälkeen helpottaa vihdoin saada tietää, mikä polvessa mättää, mutta edessä oleva 6-8 kuukauden pitkä toipumisaika ei lämmitä.
Näin pitkä loukkaantuminen vaatii ennen kaikkea henkiseltä puolelta paljon venymistä. Pelien katsominen katsomon puolelta ja harjoitusten sivustaseuraaminen on tuskaista. Mukana haluaisi olla, mutta kun ei vain pysty. Tämä vuosi on muutenkin minulle erityisen tärkeä: viimeinen juniorivuoteni ja miesten puolella käytännössä ensimmäinen vuoteni. Kausi alkoi vielä erityisen hyvin. A-junioreissa osoitimme jälleen taistelevamme mestaruudesta. Miesten puolella sain paljon vastuuta ja kehityin peli peliltä. Yhdessä sekunnissa minun osaltani kausi kuitenkin oli ohi.
Kyseinen vammahan ei ole mitenkään ainutlaatuinen salibandyssa. Polveen kohdistuvat voimat ovat suuria, eikä tänä vuonna Salibandyliigan pelialustaksi tuotu Taraflex-matto helpota yhtään. Kenkä ei luista, joten jonkun muun on annettava voimalle periksi – valitettavasti usein ainoiksi vaihtoehdoiksi jäävät pelaajien nivelet.
Loukkaantumisen huonot puolet eivät rajoitu vain urheilun puolelle. Vamma vaikeuttaa jokapäiväistä elämää ja synnyttää täysin uudenlaisia haasteita. Yksinkertaisten asioiden suorittamiseen täytyy löytää uusia keinoja. Miten kuljet kouluun tai töihin, kun toinen jalka ei koukistu etkä pysty ajamaan autolla tai pyörällä? Miten pääset kotiin, kun asunto on kolmannessa kerroksessa eikä talossa ole hissiä? Miten laitat ruokaa, kun yhdellä jalalla ei kuitenkaan kovin kauaa jaksa seistä? Asioiden tekemistä joutuu väkisinkin opettelemaan uusiksi.
Pääsen leikkaukseen 14. päivä tammikuuta Helsingissä yksityissairaalassa nimeltä Dextra. Ammattitaitoa polven uusimiseen sieltä varmasti löytyy – suorittaahan operaationi sama lääkäri, joka on hoitanut mm. alppitähti Kalle Palanderin muutaman vuoden takaisen polvivamman. Rikkoutunut eturistiside korvataan uudella siirrännäisjänteellä ja kierukkaa korjataan. Jos kaikki menee hyvin, polvestani tulee entisen veroinen. Kuntoutus tulee varmasti olemaan tuskainen ja haastava. En ole mitään vastaavaa aiemmin kokenut, joten tarvitsen varmasti paljon tukea ympärilläni olevilta ihmisiltä - kannustusta ei varmasti voi liikaa tulla.
Jos positiivisia asioita tulee hakea, löydän ainakin yhden. Kauden alussa en onneksi kitsastellut vakuutuksia maksaessa. Maksoin 70€ enemmän kattavammasta vakuutuksesta, joka nyt korvaa itsensä takaisin monin verroin. Halvemman vakuutuksen hoitokorvaukset ulottuisivat 1000€ asti. Nyt raja on 8500€. Monet erikoislääkärikäynnit ja kalliit magneettikuvaukset täyttävät jo tuon tuhannen euron rajan. Olisin vaikeuksissa, jos sen päälle joutuisin kustantamaan itse vähintään 5000€ hintaisen leikkauksen. Olisin siinä tilanteessa köyhänä opiskelijana pahassa pulassa. Opin tästä ainakin sen, että vakuutuksista ei kannata säästää. Mitään ei voi tietää etukäteen.
Tällä hetkellä kysymyksiä on paljon. Katseet on käännettävä eteenpäin. Leikkauksen jälkeen kuntoutuksessa on maltillisesti edettävä askel kerrallaan. Liika innokkuus voi kostautua. Tällä hetkellä fiilis on vielä sekava, mutta henkilökohtainen tähtäimeni on käännetty ensi kauteen. Todennäköisesti ehdin saada polveni kuntoon ensi kesäksi ja pääsen juoksemaan tarpeeksi Harjun portaita, jotta seuraavan kauden alussa olen kunnossa. Siihen nähden loukkaantuminen tuli hyvään aikaan – kesään on vielä aikaa, joten palautumisella ei ole kiire. Kauaa ei tarvinnut miettiä, kun jo löysin toisen positiivisen asian.
Voisivat asiani paljon huonomminkin olla. Joulukin on jo saapunut ovelle, iloiset pyhäpäivät ja rentouttava talviloma ovat edessä. Elämässä on paljon hyviä asioita, eikä yksi polvivamma niitä latista. Muistakaa kannustaa Happeeta loppukauden ajan, jotta playoff-tavoite täyttyy, ja jotta saisin katsomon puolelta jännittää kevään pudotuspelejä.
Toivotan kaikille erittäin lämmintä joulua ja hyvää uutta vuotta!
Joni Haapamäki
3 kommenttia
Kyllä se Joni siitä paranee. Tosin tiedät mitä minulla on ollut polven kanssa, niin ei se helppoa ole ollut. Mullahan meni reippaasti yli vuoden verran ennenkuin sain polven sellaiseen kuntoon että pystyy pelamaan. Tsemppiä Joni ja nähdään monnarilla =)
#25
Sisäpiirin tietoa: Salibandyn miesten maajoukkueesta vastaavan koettelemuksen on käynyt läpi 7 pelaajaa ja sanonta kuuluukin, että ei ole tarpeeksi kokenut salibandynpelaaja, jollei acl-vammaa ole kokenut. Tervetuloa kerhoon. Fysiikan saat varmasti vielä kuntoon ja loukkaantumiset kasvattavat pelaajan henkisiä voimia joten uskon, että palaat kentille entistä ehompana.
