Lähden reilun puolen tunnin kuluttua junalla kohti Helsinkiä ja
Nordenskiöldinkadun jäähallia. Monet helsinkiläiset taksikuskit ovat muuten
herkästi ojentamassa, jos erehtyy pyytämään kyytiä Helsingin vanhalle
jäähallille. Vaikka Hartwall-areena onkin uudempi urheilu- ja
musiikkipyhättö, ei se ole uusi jäähalli.
Miksikö minä sinne menen? No, kuten tuhansilla muillakin suomalaisilla
musiikinystävillä, on kohteena brittiläisen Musen loppuunmyyty keikka. Musen
ura on noussut uusimman, heinäkuussa 2006 julkaistun Black Holes and
Revelations -levyn tiimoilta aivan uusille urille. Soittihan bändi
edellisen Suomen-keikkansa kuitenkin vuonna 2003 Helsingin Nosturi-klubilla.
Itse näin Matt Bellamyn ja kumppanit ensimmäisen kerran reilut
seitsemän vuotta sitten krapulaisena sunnuntai-iltapäivänä Ilosaarirockissa.
Kirkkaassa auringonpaisteessa ja väsyneen festarikansan edessäkin bändi
pisti pystyyn sellaisen soitannollista virtuositeettiä ja lava-akrobatiaa
sisältäneen show'n, että tämän iltaista konserttia odottaa innolla. Jopa
kaltaiseni, jo aika helvetin monta eritasoista livekeikkaa todistanut,
kaiken nähnyt ja kuullut kyyninen toimittaja.
Tosin ei tässä nyt niin täpinöissä olla, kuin maaliskuussa 1988, jolloin olin
lähdössä ystäväni kanssa lukioiässä katsomaan ensimmäistä kertaa AC/DC:tä
samaiseen jäähalliin. Arvuuttelimme viikkokausia ennen keikkaa, että
millähän biisillä mahtavat aloittaa, koska tuohon aikaan ei luonnollisesti
ollut mitään World Wide Webiä, josta asian olisi voinut tarkistaa.
Automatka kaverin äidin ohjastaman auton kyydissä sujui kuin tulisilla
hiilillä. Itse keikalla seisoimme katsomossa nyrkit ilmassa koko
kaksituntisen ajan, eikä kurkusta kuulunut pariin päivään muuta kuin
pihinää. Taisin minä saada keikalta pysyvämmänkin muiston, nimittäin
tinnituksen. Mutta onhan AC/DC sentään kuitenkin maailman paras bändi, joten
kaipa se oli sen arvoista.
Tarkkaan punnitun ja harkitun mielipiteeni Musen keikasta voitte lukea
perjantain Keskisuomalaisen kulttuuriosastosta.
3 kommenttia
