Edellisen kerran tähän blogiin kirjoittaessani mietiskelin sen hetken tunnelmia ja jännitystä ennen tulevaa polvileikkaustani. Polvi oli siis pahemman kerran rikki ja se vaatisi leikkaushoitoa, jotta joskus vielä pystyisin juoksemaan. Viime torstaina 14.1 tuo leikkaus sitten oli.
Menin sinä aamuna noin puolen yhdentoista aikaan Helsingin Dextra-yksityissairaalaan. Minut otti vastaan sairaanhoitajanainen, joka pyysi minua odottelemaan odotusaulassa. Sairaanhoitaja kertoi minulle, että minua leikkaavan lääkärin ohjelmassa oli kolme leikkausta ennen minua, joista ensimmäinen oli venynyt jo vähän pidemmäksi. Odotusta oli siis luvassa ennakoitua enemmän.
Pian tapasin fysioterapeutin, joka kertoi kuntoutuksen alusta ja, että mitkä asiat olisivat tärkeitä leikkauksen jälkeen. Tärkeintä olisi jalan saaminen mahdollisimman suoraksi ja reisilihasten aktivoiminen. Leikkausvuoroa odotellessani luin Aku Ankkaa ja Urheilulehteä. Jännittäviä tarinoita. Yhden aikaan iltapäivällä tapasin leikkauslääkärini. Hän kertoi, mitä polvelleni tehtäisiin. Hän sanoi, että polvestani tulee varmasti hyvä.
Kahden aikoihin tapasin anestesialääkärin. Hän kertoi minulle, että leikkaus tehtäisiin puudutuksessa. Olin ajatellut, että saisin itse valita nukutuksen ja puudutuksen välillä. Lääkäri kuitenkin oli vahvasti sitä mieltä, että puudutus on parempi. Mitä minä sitä sitten väittämään vastaan. Puudutukseen siis. Samalla sain tiputusneulan kämmenselkääni ja sen kautta pussillisen antibioottia.
Odotus jatkui yhä ja neljäs Aku Ankka-lehti lähestyi jo loppuaan. Neljän aikoihin Pasi Kotilainen – joukkueeni valmentaja – laittoi viestiä minulle ja kysyi pääsisinkö vetämään Happeen salibandykerhoa puoli viisi Killerin liikuntakeskukseen. Soitin takaisin ja sanoin, että oli vähän kiire, etten oikein pääsisi. Hän ymmärsi kyllä. Kymmenen minuuttia tämän jälkeen sain tiedon, että nyt oli minun vuoroni. Olihan sitä odotettu, mutta silti se tuli jotenkin yhtäkkiä.
Ei muuta kuin leikkaussaliin ja makuuasentoon. Kylmältä tuntuvaa esilääkettä tipan kautta sisään ja pää sopivasti sekaisin. Seuraavaksi käskettiin kääntyä kyljelleen ja käydä eräänlaiseen sikiöasentoon. Anestesialääkäri tuikkasi ohuen neulan alaselkään selkänikamieni välistä ja laittoi puudutusainetta selkäytimeeni. Kuvittelin, että tämä olisi kivuliain vaihe leikkauksessa, mutta en juuri edes tuntenut piikkiä. Pari minuuttia myöhemmin luulin takapuoltani tyynyksi, kun en sitä enää tuntenut mitenkään.
Puudutus oli siis nk. spinaalipuudutus eli tunto lähti pois vyötärön alapuolelta. Puudutus oli sinänsä mukavan tuntuinen, jalat tuntuivat vähän lämpimiltä. Ja kun ylävartaloni päälle laitettiin pari kappaletta lämpöhuopia niin mikäs siinä köllötellessä. Alkoi ihan nukuttaa, mutta halusin seurata leikkauksen etenemistä. Leikkaus tehtiin tähystämällä ja sain katsella televisioruudun kautta polveni sisälle työnnetyn kameran kuvaa. Eihän siitä juurikaan mitään ymmärtänyt, mutta kaikki meni kuulemma hyvin. Uusi jänne otettiin ristisiteen tilalle, porattiin ja ruuvattiin kiinni sekä ulkopuolen nivelkierukkaa siistittiin ja ommeltiin kasaan. Reilu tunti siinä kesti.
Seuraavat pari tuntia kului heräämössä. Sitten kun voimat olivat palautuneet, ei muuta kuin vaatteita vaihtamaan ja puolen yhdeksän aikaan illalla kotiin. Puudutus oli varmasti mukavampi kokemus kuin nukutus olisi ollut. Leikkauksen jälkeen oli pirteä olo ja jalkojen liikuttamiskyky alkoi pian palautua. Ja mikä puudutuksessa oli erityisen hyvää, ensin palasi tunto, sitten liikekyky ja viimeiseksi vasta tuli kipu. Pieni kipu tuli oikeastaan vasta seuraavana aamuna.
Nyt muutama päivä leikkauksen jälkeen polvi on jo hieman kipeämpi. Pari päivää olleet tukisiteet koko jalassa estivät jalan turvotuksen ja nyt tullut turvotus kipeyttää jalkaa. Tärkeintä on kuitenkin se, että polvi on nyt ”kunnossa”. Lääkärin mukaan kaikki edellytykset täydelliselle kuntoutumiselle ovat olemassa. Lihakset ovat tietenkin vielä jonkinlaisessa shokissa, mutta lihaskuntoa on jo alettava kasvattaa. Askel kerrallaan. Aion tehdä kaiken maltillisesti ja tarkkaan ohjeiden mukaan. Liikaa olen kuullut tarinoita, joissa liika hätäily on aiheuttanut takapakkia kuntoutumiselle.
En koskaan aiemmin ole leikkauksessa ollut. Kokemus oli yllättävänkin miellyttävä. Mieli on nyt hyvä ja positiivinen. Liekö tuo sitten vahvan lääkityksen ansiota, mutta en näe mitään syytä valittaa. Mielialaa nostaa myös oman joukkueen hyvä menestys. Katsomon puolelta on mukava katsella, kun ukot pärjäävät hyvin. Happee on viidentenä sarjataulukossa pisteen päässä kotiedusta. Ensi viikonloppuna Happee pelaa Hippoksen Monitoimitalolla sarjanelosta Tampereen Classicia vastaan ja hakee revanssia syksyn vierastappiosta. Tervetuloa katsomaan lauantaina 23.1 klo 18.30 tarraako Happee jo kotietuun kiinni.
Joni Haapamäki #28, penkkiurheilija vielä muutaman kuukauden
