Talveksi etelään: Luku 2
Jos sanotaan, että Rautapää ja talvi eivät oikein tule keskenään toimeen, se on sama kuin jos sanottaisiin, että demokratialla on pieni ongelmia Pohjois-Koreassa. Rautapää inhosi talvea yli kaiken ja sillä hyvä. Lumelle hän oli antanut omassa mielessään nimen valkoinen rutto. Rautapäällä hänellä ei ole tapana itkeskellä, mutta aina kun hän on osunut 20-asteiseen pakkaseen pimeään talviaamuun tai -iltaan, kyynel on jäätynyt kiinni poskeen. Siksi Rautapää asui talvet Kreetalla Hanian lähiössä. Suomi oli hänelle yhtä kuin kesä ja työpaikka.
Talven ja Rautapään riitaisa suhde alkoi jo lapsuudessa. Kun muut hiihtivät ja luistelivat, nuori Tapani luki kirjoja, katsoi telkkaria ja rakensi palapelejä. Vasta armeijassa hän tajusi, että ihmiset, jotka väittävät pitävänsä talvesta ja lumesta, eivät välttämättä valehtelekaan. Siihen saakka Rautapää oli olettanut, että ihmiset huijasivat tietoisesti itseään ja valehtelevat, koska talvelle ei kuitenkaan mitään voi.
Ollessaan nuorena miehenä myyjänä autokaupassa talvi aiheutti jatkuvasti ongelmia. Työnantajalle puolen vuoden mittainen vuosiloma ei kelvannut millään. Ei vaikka Rautapää oli suuren autokeskuksen toiseksi paras myyntimies. Lopulta saatiin sovittua, että Rautapää pitäisi kesälomansa talvella ja ottaisi toisen kuukauden vapaata omaan piikkiin. Rautapää oli kesähelteillä töissä ihan mielellään. Kyllähän ihminen kesällä viitsii tehdä vaikka mitä. Talvella elämä oli kituuttamista masennuspäivästä toiseen. Talvipäiviä oli vain kahdenlaisia: niitä, joiden aikana teki mieli vetää itsensä hirteen, ja niitä, joiden aikana veti itsensä hirteen. Rautapää onnistui välttelemään jälkimmäisiä yli viisi vuotta ennen kuin sai tarpeekseen. Saattoi näyttää siltä, että Rautapää irtisanoutui työpaikastaan, mutta oikeasti hän irtisanoutui Suomen talvesta.
Voidaan siis hyvin sanoa, että Suomen maantieteellinen sijainti ja ilmasto tekivät Rautapäästä rikollisen. Muissa hommissa työajat eivät joustaneet tarpeeksi.
Kello lähenteli iltakuutta. Teemu mökötti yhä pian saapuvan mulkku-Mäkisen vuoksi. Rautapää tunsi velvollisuudekseen puolustella valintaansa: - Mäkinen voi olla mulkku, mutta hän on mulkku, joka seisoo, kun käsketään, niin kauan kuin käsketään. Sellaisia miehiä on tällä alalla harvassa. Joskus se, että tyyppi on mulkku, ei ole hänen pahin mahdollinen luonteenpiirteensä.
Mäkinen ilmaantui paikalle minuutin etuajassa. Hän ei soittanut ovikelloa vaan koputti oveen Porilaisten marssin patarumpukuvion. Ilmeisesti ihan vain siksi, että ovikellon käyttäminen olisi osoittanut mielikuvituksen puutetta. Teemu avasi oven ja törmäsi Mäkisen vakiotervehdykseen: - Mitäs vanha homo? Ootko päässyt naimaan viime aikoina?
Mäkinen ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan livisti sukkelasta Teemun ohi ja meni istumaan keittiöpöydän ääreen. Rautapäälle hän totesi vain: - Moro. Että keikkaa tarjolla, vai?
Mäkinen ei pelännyt Rautapäätä kuten hän ei pelännyt ketään muutakaan. Mitä isomman ja pahemman karjun hän sai suututettua, sen parempi. Mutta Mäkinen oli tuntenut Rautapään jo niin kauan, että hän tiesi varsin hyvin vittuilun olevan turhaa. Rautapää ei suuttuisi kuitenkaan. Ja vaikka Mäkistä ei varsinaisesti tunnettu lähimmäisten kunnioittamisesta, Rautapäätä hän kuitenkin kunnioitti.
Jopa paskiainen tajuaa sen millainen mies Rautapää oli, sillä näytöt puhuivat puolestaan. Rautapää vastasi yksin lähes joka puolesta selvittämättömästä kotimaisesta korkean profiilin ja suuren saaliin ryöstöstä. Rautapäästä oli tehty lehtijuttuja kuin tangokuninkaallisista. Tosin hänen nimeään ei mainittu koskaan, koska syyllinen ei ollut kenenkään tiedossa. Paitsi mulkku-Mäkisen ja muutaman muun tyypin, jotka olivat itse olleet paikan päällä.
- Keikkaapa hyvinkin, Rautapää totesi vettä juodessaan. Tupakka maistui yhä suussa ja tuntui epämiellyttävältä. - Kerron sitten kaikille kerralla, kun se neljäs ja viimeinen tyyppi on täällä noin tunnin kuluttua.
Mäkinen ei harrastanut kuulumisten kertomista eivätkä ne läsnäolijoita olisi kiinnostaneetkaan. Koska Rautapää oli tavallaan rauhoitettua aluetta, Mäkinen käytti seuraavan tunnin tehdäkseen Teemun hulluksi. Teemun äiti on hyvä pano, Mäkinen täräytti ensimmäiseksi. Mäkinen kertoi viime yönä koeajaneensa Teemun äidin. - En mä kuitenkaan kotivartalolla saanut kuten teikä aikoinaan. Oletkos sä Teemu se jälkeen naista saanutkaan? Mäkinen provosoi.
Teemun vaatetuksesta Mäkinen halusi kertoa, että Teemu ei enää ollut 15-vuotias eikä enää eletty vuotta 1991. Tätä seurasi epäilys siitä, että Teemu luultavasti äänesti säännöllisesti keskustapuoluetta. Tämä kuului mulkku-Mäkisen herjojen raskaimpaan sarjaan hänen omasta mielestään.
Teemu suuttui pahasti mutta ei näyttänyt sitä ulospäin, kovinkaan paljoa. Sillä juuri sitähän Mäkinen halusi. Teemu ei ollut penaalin terävin kynä eikä joulukuusen välkyin lamppu mutta ei myöskään mikään Forrest Gump. Lopulta Rautapää kuitenkin puuttui asiaan: - Mäkinen, mitä jos vetäisit vähän henkeä? Tätä menoa sinulta loppuu repertuaari kesken jo paljon ennen keikkaa.
- Mä haen lähikaupasta kahvia ja jotain, Teemu sanoi ja nousi ylös vähän liian nopeasti vaikuttaakseen Mäkisen suuntaan rauhalliselta. Pieni hetki omaa aikaa tuli tarpeeseen.
- Tuo myös jotain syötävää, jotain valmisjuttuja, ja kertakäyttöastioita, Rautapää lisäsi. Hän oli antamassa Teemulle 50-euron seteliä mutta vaihtoi sen sitten sataseen. - Jääkaappi näytti toimivan, joten tuo myös mehua ja limppaa. Äläkä unohda tällä kertaa vessapaperia.
Tämä olisi ollut Rautapäältä normaalisti täysin epäluonteenomaista käytöstä mutta epäluonteenomainen oli myös tuleva keikka. Ensimmäistä kertaa hänellä oli sponsori, joka oli lupautunut maksamaan kaikki kulut. Ja mikä parasta, sponsori ei ollut jakamassa pottia lainkaan. Se ei häntä kiinnostanut. Kyse oli ilmaisesta ylimääräisestä rahasta, jota riitti jaettavaksi Teemullekin.
Juuri ennen lähtöään Teemu kuiskasi Rautapään korvaan: - Kyllä mä tiedän, että ei se oikeasti ole mun äitiä vetäissyt, mutta ei kenenkään äideistä saisi tollaisia juttuja puhua.
Kello 19.04 ovikello soi. Rautapää oli tyytyväinen. Sen verran kohtuullinen hänkin oli tarkkuudessaan, että laski myöhästymiseksi vain yli viiden minuutin lipsahdukset. Ovella oli kaupasta palannut Teemu kahden aivan täyden Siwan muovikassin kanssa ja noin 25-vuotias nainen. Teemu osoitti tuntematonta tulokasta ja sanoi Rautapäälle: - Tää väittää, että se on muka tulossa tänne. Sano sille, että tää on väärä osoite.
- Tulkaa sisään vaan molemmat, sanoi Rautapää. - Osoite on ihan oikea.
- Mihin me muka akkaa keikalla tarvitaan? Teemu kysyi kimakasti ihan kuin tulokas olisi ollut henkilökohtainen loukkaus häntä kohtaan.
- Bisnekseen, ystävä hyvä, bisnekseen.
Keittiössä Mäkinen tervehti naista omalle tyylilleen uskollisesti. - Moro horo! Mitä sinä Rautapää olet mennyt oikein tekemään? Hankkinut meille huoran! Mutta olet unohtanut yhden tärkeän säännön: kenkiä, lompakkoa ja huoraa hankkiessa ei kannata säästellä. Siitä tulee vain huono mieli ja kohta rahaa menee entistä enemmän. Tämä eukko on täytynyt olla aika halpa, Mäkinen tilitti. Ihmisiä loukatessa tärkeintä oli loukkaus itse, ei totuus. Nuori nainen oli itse asiassa sangen viehättävä, joskin hyvin arkisesti pukeutunut.
Tulokkaan kasvoilta näki, että Mäkisen sanat eivät olleet mieleen. Mäkisen harmiksi nainen ei kuitenkaan vaikuttanut loukkaantuneelta, vaan enemmänkin ylimieliseltä malliin "ihan sama, mitä minusta sanot, mitättömyyden loukkaukset ovat yhtä tyhjän kanssa". - Sinun täytyy olla se Mäkinen, kaupungin vittumaisin mies. Minua varoitettiinkin sinusta jo etukäteen. Onko pätkällä etunimeä lainkaan? nainen kysyi.
- Ei, vastasi Mäkinen. - Sitä paitsi mä mikään pätkä ole. Vain muutaman sentin lyhyempi kuin keskivertomies.
- Ehkä pygmien valtakunnassa, nainen sanoi.
- 170 senttiä! huusi Mäkinen mahtaillen.
- Sulka päässä, kenties.
- Kuule, älä eukko minulle ryhdy. En kestä katsoa itkeviä naisia, ja sellainen meillä täällä kohta on.
- Sinä et itketä muita naisia kuin huoria, jotka joutuvat makaamaan kanssasi rahasta.
- Naisethan rakastaa minua. Miksi luulet, että meikäläistä kutsutaan mulkuksi? Onnesta voihkisit, jos sen sisääsi saisit.
- Minä kun kuulin, että sinua kutsutaan mulkuksi siksi, että olet oikea mulkku mieheksi.
- No, siksikin mutta ei vain siksi. Kokoa nimittäin riittää.
- Jep, kaikki kahdeksan senttiä täyttä tavaraa.
Tässä vaiheessa Teemu katsoi asiakseen puuttua keskusteluun. - Itse asiassa se todella on aika valtava. Kaikkihan sen tässä kaupungissa tietää.
Mäkinen oli sen verran innokas julkinen pyllistelijä ja viuhahtelija, että hänen peniksensä oli nähnyt puoli kaupunkia. Eräskin vääräleuka oli ehdottanut, että siitä pitäisi pistää valokuva kaupungin matkailulehteen.
- Kun on kerran nähnyt "170-senttisen" mulkun, sen pienemmät eivät enää jaksa kiinnosta, nainen sanoi. Hän onnistui sanomaan kohdan "170-senttisen" todella niin, että siinä kuulosti olevan lainausmerkit ympärillä. - Eiköhän mennä jo asiaan. Voitte kutsua minua vaikka...
Tämä seurasi viiden sekunnin tauko, jota seurasi nimi: - Luluksi.
- Rautapää, kuka tää eukko oikein on? Teemu vaikersi.
- Vitut se mitään Lulu oikeasti ole, Mäkinen päätteli. - Ties vaikka olisi kyttä, Mäkinen jatkoi, vaikka ei uskonut siihen itsekään.
- Lulu tulee mukaan keikalle. Hän maksaa kaikki kulut ja hänen ansiostaan me kaikki saamme enemmän rahaa. Hän itse ei ota senttiäkään. Lulu on mukana, pysyy poissa tieltä ja me kaikki katsomme, että hänelle ei tapahdu mitään pahaa.
- Pärjään kyllä itsekin, uunituore Lulu tuhahti.
- Eukko keikalla! Teemu narisi. Ensin Mäkinen ja nyt tämä, oli siinä Teemulla kestämistä. Jos johdossa ei olisi ollut juuri Rautapää, hän olisi jättänyt koko keikan väliin.
Mäkinen katsoi Lulua tarkasti. Hän oli jo päättänyt olla pitämättä naisesta. - Tuo tukka on typerän näköinen, hän sanoi kuin olisi vain todennut ääneen itsestäänselvyyden. Puolipitkä ja tarkkaan tasaiseksi leikattu pikimusta kampaus olisi voinut olla vaikka aasialaistyyliä matkiva kampaus, vaan eipä ollut. Hiukset olivat aivan omat.
- Katso nyt tuota kuontaloa, Mäkinen jatkoi. - Ei juurikasvua lainkaan. Selvästi leikattu ja värjätty eilen tai ehkä jopa tänään. Silmien värikään ei ole aito. Siniset piilolinssit. Tämä eukko yrittää selvästi peittää aidon ulkonäkönsä. Sillä on jotain salattavaa. Onko sillä oikeesti niitä rahojakaan?
Lulu kaivoi Louis Vuittonin sinisestä käsilaulusta esiin lompakon, nappasi siitä sen kummemmin laskematta nipun sadan euron seteleitä ja heitti ne pöydälle. - Siinä kiireisimpiin menoihin.
Huoleton ele teki vaikutuksen miehiin, joista kukaan ei tajunnut, että itse käsilaukku oli jämäkkää setelinippua arvokkaampi. Vaikka Mäkinen ei koskaan saanut vahvistusta epäilykselleen, Lululla todella oli jotain salattavaa. Lulu ei tietenkään ollut hänen oikea nimensä. Lulun oikea etunimi oli tuikitavallinen eikä sillä ole merkitystä. Mutta jos se olisi liitetty "Lulun" oikeaan sukunimeen, ainakin Rautapää olisi tajunnut, kenestä oikeasti on kysymys, suunnilleen. Omana itsenään Lulu ei ollut mikään julkkis, vaikka toisinaan lehdissä esiintyikin. Yleensä seurapiirisivuilla yhdessä isänsä tai äitinsä kanssa. Lulun äiti oli nainut rahaa ja Lulu itse oli syntynyt varakkuuteen ja kasvanut rikkaudessa.
Suomen tuhannen varakkaimman ihmisen joukossa oli kymmenkunta Lulun sukulaista. Isä itse oli 20 äveriäimmän joukossa. Hän oli myynyt ympäri Suomea levittäytyneen konepajayrityksensä juuri oikeaan aikaan ja saanut siitä lähes sata miljoonaa euroa. Jäljellä jäi yhä hyvin tuottanut pneumatiikka- ja hydrauliikka-alan maahantuonti- ja tukkumyyntifirma. Lululla ei ollut aavistustakaan sitä, millaista oli elää rahapulassa. Vaikka tyttärelle ei suoranaisesta rahaa väkisin tuputettu, hän sai pyytämällä kaiken tarpeellisen ja usein kaikenlaista tarpeetontakin.
Saatuaan yliopisto-opiskelunsa päätökseen alle neljässä vuodessa hän piti välivuoden, joka oli meneillään vieläkin. Lulu möi isänsä hänelle opiskelua varten ostaman isohkon yksiön aivan kaupungin keskustasta ja lähti kiertämään maailmaa. Viime kuukausien aikana Lulu oli muunmuassa hypännyt benji-hypyn kolmella eri mantereella, ottanut leijonasta valokuvia alle kymmenen metrin etäisyydeltä, harrastanut koskenlaskua ja jäätikkökävelyä Alaskassa, juonut Kiinassa käärmeen verta ja patikoinut Pyreeneillä. Näiden tempausten adrenaliini-arvo oli nyt käytetty loppuun.
Joka ikinen junttikin on nykyään tehnyt kännipäissään benji-hypyn. Mutta hyvin harva oli ollut mukana rikollisliigan keikalla. Se olisi äärimmäinen extreme-kokemus, josta Lulu oli valmis maksamaan paljon rahaa. Lulu ei liikkunut rikollispiireissä, ellei muutamaa pörssilainsäädäntöä rikkonutta ja teosta tuomittua sukulaista laskettu mukaan. Mutta Lulua eivät kiinnostaneet sisäpiirinkaupat. Hän palkkasi itselleen yksityisetsivän etsimään sopivan tyypin, vanhan hyvän ajan rehdin rikollisen ja aidon kriminaalialan käsityöläisen, joka osasi hommansa.
Dekkari kaivoi Rautapään nimen esiin vajaassa kuukaudessa. Hän pääsi selville miehen maineesta mutta ei siitä, mitä Rautapää todella oli tehnyt. Tämä kävi Lululle oikein hyvin. Ei hän mitään monta kertaa tuomittua linnakundia kaivannutkaan. Tarkoitus oli, että Lulu itse ei jäisi kiinni muun porukan mukana ja joutuisi vankilaan. Mutta osa homman viehätystä oli juuri siinä, että moinen todella oli mahdollista. Jos yksikään laskuvarjohyppy koko ihmiskunnan historiassa ei olisi koskaan epäonnistunut, lentokoneesta hyppimisessä ei olisi mitään ideaa.
Rautapää kohotti ääntään ja julisti: - On tullut aika kertoa kaikille, mistä oikein on kysymys. Idea on villi ja uudenlainen mutta kuunnelkaa loppuun saakka ennen kuin ryhdytte sitä kommentoimaan.
