Talveksi etelään: Luku 26
Rautapää oli tervejärkinen, harkitseva ja kyvykäs mies mutta ei mikään supersankari. Hän pelkäsi korkeita paikkoja ja lentämistä, mikä on hieman ironista ottaen huomioon miehen asuminen sekä Kreetalla että Suomessa. Mutta Rautapää kesti ne neljä lentomatkaa vuosittain silkalla tahdonvoimalla. Toinen vaihtoehto, Suomen talvi, pelotti kuitenkin paljon enemmän. Rautapää pelkäsi siis myös kylmää ja pimeää, tai paremminkin vihasi niitä sydämensä pohjasta. Tässä juuri tässä tapauksessa pelko ja inho olivat hyvin lähellä toisiaan.
Ehkä Rautapää ei varsinaisesti pelännyt kuolemaa, mutta keskivertoihmisen lailla hän mieluummin kuoli myöhemmin kuin aiemmin. Siksi Rautapää ei olisi halunnut ryhtyä siihen, mihin hänen oli pakko ryhtyä. Temppu olisi sopinut paremmin Hollywoodin ammattimaisille stunt-kuskeille. Ainoa keino vapauttaa Teemu bussin tavaratilasta oli napata mies kyytiin vauhdista.
Tilanne oli sen verran vaarallinen, että Rautapään ajatus ei kulkenut parhaimmalla mahdollisella tavalla. Tie oli mutkainen mutta henkilöauton pitäisi mahtua bussin ja vastaantulevan liikenteen väliin. Rautapää oli painanut kaasua vasta puolen sekunnin verran, kun hän tajusi, että suunnitelmaa oli käytännössä mahdotonta toteuttaa. Vaikka hän irrottaisi turvavyön, hän ei ulottaisi avaamaan tavaratilan ovea apukuskin puoleisesta ikkunasta. Tai ulottaisi, mikäli irrottaisi otteensa ratista ja nostaisi jalan kaasulta, mutta se vain tekisi hommasta toisella tavalla mahdottoman toteuttaa.
Joten Rautapään oli pakko yrittää vapauttamista pientareen puolelta.
Rautapää painoi napista ja avasi ikkunan vierestään ja takanaan. Kylmä viima löi vasten Rautapään kasvoja kuin nyrkki nakkikioskin jonossa kello kolme aamuyöstä. Toinen rengas olisi väkisinkin asfaltin ulkopuolella ja toinen vaarallisen lähellä linja-autoa. Mikäli Rautapään auto ottaisi kontaktia onnikan takarenkaan kanssa... Parasta olla ajattelematta, mitä sitten tapahtuisi.
Jaarittelu ei auttaisi mitään. Rautapää vaihtoi vaihteen pienemmälle ja runttasi kaasun pohjaan. Hän sai linja-auton kiinni nopeasti mutta sen oikealla puolella ei kertakaikkiaan ollut tarpeeksi tilaa. Sille ei nyt voinut pitää. Oli pakko yrittää silti. Asfaltin reuna oli karhennettu, jotta rattiin nukahtaneet heräisivät ennen kuin ajoivat metsään. Tärinä loppui, kun karhennus jäi henkilöauton renkaiden väliin. Anneksi tielaitos oli lopettanut kilometripylväiden pystyttämisen jo vuonna 1970.
Rautapää kurotti kädellään kohti tavaratilan kahvaa, joka oli selvästi ikkunan alapuolella. Juuri silloin henkilöauto heilahti vasemmalla. Rautapään vasen käsi jäi kahden kulkuneuvon väliin. Sormet toimivat yhä, joten luita ei ilmeisesti mennyt. Sattui silti niin saatanasti. Nopeutta oli noin seitsemänkymmentä kilometriä tunnissa. Se on maantiellä ihan normaali nopeus. Puoliksi maantiellä ja puoliksi asfaltin ulkopuolella se oli kuin olisi joutunut linkoavan pesukoneen pesurumpuun vangiksi.
Seuraavalla yrityksellä Rautapää tavaratilan auki. Mutta ulospäin auennut ohi ei mahtunut aukeamaan kunnolla. Rautapää jarrutti hieman mutta hieman olikin hieman liikaa. Bussi ehti kokonaisuudessaan hänen ohitseen. Rautapää ehti nähdä 0,1 sekunnin mittaisen vilahduksen Teemusta. Toisissa olosuhteissa se ilme olisi synnyttänyt lukuisia kertomisen arvoisia urbaanilegendoja. Juuri nyt Rautapäällä oli täysi työ pitää auto tiellä. Ainoa, mitä hän näki Teemun ilmeestä, oli, että se kuului Teemulle. Se tosin tärkeintä olikin.
Kun Rautapää taas pääsi linja-auton vierelle, Vladimir oli huomannut hänet myös. Rautapää enemmänkin vaistosi Vladimirin katseen etuvasemmalta kuin näki sen. Henkilöauto mahtui nippanappa avautuneen matkatavaratilan oven alle, kunhan ovea autolla vähän vielä runttasi.
Teemu näki Rautapään ja moikkasi tätä kuin vanhaa tuttua, mitä Rautapää Teemulle toki olikin. Mutta juuri tässä tilanteessa se tuntui vähän kummalliselta. Rautapää viittasi vasemman käyden peukalollaan taakseen, ja Teemu tajusi kupletin juonen. Siinä samassa Vladimir kiilasi bussilla Rautapäätä. Auto heilahti huolestuttavasti, renkaat kirskuivat ja helmapelti rutistui kirskuen. Rautapää jäi jälleen jälkeen bussista mutta tilanteessa oli jotain positiivistakin. Vasen takaovi repsotti törmäyksen ansiosta auki. Rautapää painoi kaasun pohjaa. Hän tähtäsi niin lähelle bussin oikeaa laitaa kuin vain uskalsi. Takaovi otti kontaktia onnikan takapuskurin ja -valojen kanssa ja irtosi. Teemun maali oli nyt kokonaisen autonoven kokoinen eikä vain avoin ikkuna.
Linja-auto tuli taas kohti Rautapäätä. Pian kolahti kovaa mutta juuri silloin Teemu näki tilaisuutensa tulleen. Kun autot olivat käytännössä yhtä, Teemu hyppäsi kohti takapenkkiä. Oviaukot eivät olleet täysin kohdallaan mutta Teemu sai suurimman osan itsestään sisään Rautapään autoon.
- Jalat sisään! Rautapää huusi täysiä. Teemu veti jalkansa koukkuun, mikä oli siinä tilanteessa viisain mahdollinen teko. Muuten hän olisi menettänyt koipensa kokonaan polvista alanpäin, mikä oli luultavasti paljon pahempi kohtalo kuin se, mitä Iso-Yuri oli häntä varten suunnitellut.
Rautapään auto kokonaan penkereen puolelle. Renkaissa ei ollut pitoa lainkaan, auto liukui kohti hirviaitaa ja mäntymetsää. Rautapää painoi kytkimen pohjaan, veti käsijarru päälle, käänsi autoa lähes paikallaan 180 astetta ja tyrkkäsi samalla kakkosen silmään. Kaasu pohjaan ja auton matka kohti pöpelikköä hidastui huomattavasti ja lopulta pysähtyi. Kaikki hengissä, auto rusinana mutta ajokunnossa. Tilanne voisi olla paljon pahempikin.
Pian se myös sitä olisi, sillä selvää oli, että Vladimir ja Vladimir eivät jättäisi asiaa tähän. Vaikka mies itse antaisikin periksi, ammattiylpeys ei anna. Bussia ei saanut kääntymään kaksikaistaisella maantiellä mutta ensimmäinen risteyksen kohdalla se kyllä onnistuisi. Linja-auto oli kadonnut mukaan taakse mutta saattaisi ilmaantua sieltä esiin hetkenä minä hyvänsä.
- Kato, sähän tulit, Teemu totesi ja nousi samalla istumaan takapenkille.
- Niinhän minä lupasin.
- Aika hullun tempun kyllä teit. Siinä oli hengenlähtö lähellä.
- Onneksi en ehtinyt miettiä tekemisiä kunnolla. Olisi saattanut jäädä tekemiset tekemättä.
Teemun olisi tehnyt mieli kiittää Rautapäätä, ja Rautapään olisi tehnyt mieli sanoa olevansa iloinen siitä, että Teemu on turvassa. Koska tosiystävät eivät tuhlaa sanojaan itsestäänselvyyksiin, kumpikaan ei sanonut mitään. Teemu nousi ylös takapenkiltä ja meni istumaan eteen Rautapään viereen. Luultavasti laki kielsi ajamasta autolla, josta puuttuu toinen takaovi, mutta siitä ei nyt ehtinyt kukaan huolestua.
- Mennään takaisin kaupunkiin katsomaan, mitä se Rautapää touhuaa Lulun kanssa, Rautapää sanoi.
- Joo, mennään, Teemu komppasi. - Olipa muuten melko jännät paikat äsken. Meinasin ihan säikähtää.
Vasen takarengas osui lokasuojaan ja piti ilkeää ääntä. Ohjaus puolsi selkeästi vasemmalle. Etutuulilasissa oli pitkä särö ja kojetaulussa paloi jatkuvasti kolme tai neljä varoitusvaloa. Mutta auto kulki eteenpäin, ja se oli pääasia.
Rikoskomisario Paula Fleming oli turhautunut. Hän oli melko varma siitä, että hänen uusilla naapureillaan oli jotain tekemistä bussimatkustajien ryöstön kanssa. Mutta Lulu-nimeä käyttänyt nainen vaikutti syyttömältä, vaikkakin epäilyttävältä. Paula ei pystynyt rikkomaan alibia. Hän ei koskaan saisi tietää, että kaksi Lulun isän tukkukaupan myyjää saisi seuraavassa tilissään huomattavan ylimääräisen "tulosbonuksen" ja seuraavana vuonna vielä toisen samanlaisen. Väärän nimen käyttämisessä ei ollut mitään laitonta. Laitonta ei ollut olla huono naapurikaan, vaikka Paulan puolesta se kyllä olisi saanut olla rikolliseksi julistettua toimintaa.
Kaikki olisi kiinni Lulun apureista ja siitä, oliko heidän jututtamisensa vielä mahdollista. Rikoksiin syyllistymisten oli tapana kerääntyä samoilla ihmisillä, joten Paula piti tarkasti silmällä sitä, mitä hälytykset ja muut yhteydenotot poliisiin koskivat. Tilanne vaikutti aika normaalilta. Joku sika oli taas hakannut eukkonsa ja pyysi partiota apuun. Paula oli itse kuulunut tuohon partioon kahdesti ja tiesi hyvin, miten tilanne päättyisi. Nainen vetäisi kaikki syytökset takaisin ja vannoisi verta valuen rakastavansa miestään. Toisen ihmisen hakkaaminen, puoliso tai ei, ei ollut asianomistajarikos, mutta vaikea siitä oli ketään saada tuomiolle, mikäli mureutettu osapuoli ei suostunut todistajaksi.
Tarjolla on myös autovarkaus eräässä lähiössä. Paulan mieleen tuli heti kahden nuorisohuligaanin nimi. Heistä jompikumpi oli syyllinen 90 prosentin varmuudella. Joku voisi kutsua tätä ennakkoluuloisuudeksi mutta poliisin hommassa ennakkoluuloisuus oli osa ammattitaitoa.
Joidenkin liikkeiden harrastaja "kaikki näpistykset ilmoitetaan poliisille" -linja aiheutta paljon töitä, mutta se porukka tuskin bussiryöstäjistä. Media tosiaan oli nimennyt porukan suhteellisen mielikuvituksettomasti ja myös jokseenkin väärin bussiryöstäjiksi. Se että linja-autokin oli kadoksissa, oli tässä sopassa suhteellisen pieni juttu verrattuna yli viiteenkymmeneen järkyttyneeseen ryöstön uhriin. Mutta ehkä termiä "linja-autonmatkustajienryöstäjät" oli liian pitkä yhdyssana otsikoihin ja lööppeihin. Paulan oma suosikki olisi ollut Onnikkakonnat mutta toimittajien mielikuvitus ei yltänyt niin pitkälle.
Sivusilmällä Paula vahtasi kaikkea muutakin viranomaisten huomiota tarvitsevaa toimintaa kaupungissa. Yksi huostaanotto, tuskin Onnikkakonnien syytä. Yksi risteyskolari ja kaksi liukkaasta säästä johtunutta peräänajoa. Kaksi väärää palohälytystä ja yksi oikea klassinen saunapalo. Lätkämatsin katsomossa joku oli saanut turpiinsa "joltakin vitun jokeripaitarunkulta". Yksi kolaroitu henkilöauto ajoi valtatiellä ilman toista takaovea. Jälkimmäisestä oli tullut peräti yksitoista ilmoitusta. Tämä ei kertonut niinkään teon vakavuudesta kuin siitä, että vasemmanpuoleisen oven puuttumisen huomasi jokainen vastaantulija ja että jotakuinkin jokaisella suomalaisella autoilijalla on käytössään kännykkä. Kaupunkia terrorisoi jatkuvasti muutama känniläinen rähisijä. Jonkun naapurin postiluukusta tulvi kamalaa hajua. Ota nyt näistä selvää.
Paula palasi ilman ovea ajaneeseen henkilöautoon, koska se oli ilmoituksista epätavallisin. Kaikella logiikalla ryöstäjät olivat matkalla poispäin kaupungista. Tämä auto tuli kohta, mikä ei kuulostanut kovin lupaavalta. Kyydissä oli kaksi miestä, sekin oli melko yhdentekevä tieto. Joku oli kuitenkin osannut antaa auton rekisteritunnuksenkin. Paula sai nopeasti tietää, että auto kuului vuokraamolle. Soittamalla liikkeeseen selvisi, kuka oli auton vuokrannut. Kappas vaan, uusi naapuri käytti oikeaan nimeään. Tässä kaupungissa tuskin oli kahta Rautapäätä samanaikaisesti. Toisaalta Paula muisti yhä nolon tapauksen, jossa hän jututti miestä nimeltään Aimo Ori epäiltynä Sirpa Tammaniityn ryöstöstä. Kumpikin nimi oli ollut aivan oikea, myös syyttömäksi osoittautuneen Aimo Orin, jota Sirpa syytti rikoksen lisäksi myös typerän väärennetyn nimen käyttämisestä.
Paulan työpari ihme-Olli oli jo sijoittanut ovettomasta autosta ilmoittaneiden soittajien sijainnin tietokoneen kartalle. Vaikka moni ei ollut aivan varma olinpaikastaan, Ollin oli helppo tehdä looginen johtopäätös: - Auto on kaupungissa noin vartin kuluttua. Mennäänkö vastaan?
- Tehdään niin, Sirpa sanoi. - Moinen liikenneturvallisuusriski on pakko pysäyttää ja tutkia tarkemmin.
Vladimir ja Vladimir olivat löytäneet yhteisen kielen ja kävivät parhaillaan läpi venäjän kielen rikasta kirosanavarastoa. Tämä oli jo liikaa. He tulivat Suomeen hyvin yksinkertaista varten: hakemaan valmiiksi varastetun ja puhdistetun linja-auton. Heille oli maksettu siitä, että he ajavat bussin rajan yli Venäjällä ja aina Pietariin saakka. Ei eikä rikollisen uran kaikkein glamourein keikka mutta mukavan helppo nakki kuitenkin.
Teemuun törmääminen oli muuttanut tilanteen täysin. Tällä hetkellä sekä Vladimir että Vladimir olivat samaa mieltä siitä, että heidän ei olisi pitänyt kertoa Iso-Yurille Teemusta mitään. Mutta kerran sanottua ei saa vedettyä mitenkään takaisin. Nyt he olivat menettäneet Yurille lupaamansa vangin ja jo myyty bussi oli enemmän tai vähemmän romuna. Paska keikka, olisi saanut jäädä kokonaan tekemättä.
Vahinkoja voisi pienentää vain yhdellä tavalla. Heidän pitäisi löytää Teemu ja viedä tämä Pietariin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Suomi oli busseja pullollaan, Yurille kelpaavia Teemuja löytyi koko maasta vain täsmälleen yksi.
Vladimir sai bussin käännyttyä vasta reilun kilometrin päässä Teemun menettämisestä. He eivät pärjäisi Rautapään autolle ehkä nopeudessa ja ketteryydessä mutta miesten vihaisuudessa ja aseiden määrässä heillä oli kaksoisjohto, Vladimir päätteli. Ai, että kumpi heistä? Kumpikin.
