Pienet pojat leikkivät hippaa päiväkodin pihalla. Kaikki haluavat olla toistaan nopeampia eivätkä koskaan jäädä kiinni. Kun heiltä kysyy mikä heistä tulisi isona, haluavat he tulla jääkiekkoilijaksi, jalkapalloilijaksi tai maailman rikkaimmaksi mieheksi. Kuinka moni pieni haluaa tulla isona sählyn pelaajaksi? Ei varmasti kovinkaan moni.
En minäkään alun perin vielä alle kouluikäisenä halunnut tulla isona salibandyn pelaajaksi. En nähnyt siinä sen suurempaa hohtoa. Hädin tuskin edes tiesin koko lajin olemassaolosta; ainakaan sitä sähly-osuutta pidemmälle. Pienenä monen muun lapsen tavoin haaveilin jääkiekkoilijan urasta. Tuolloin isäni mielestä jääkiekkoharrastus oli kuitenkin liian kallis, eikä tuo ajatus koskaan edennyt haavetta pidemmälle. Isäni ehdotti vaihtoehtoisesti jalkapalloa ja hyvä niin! Siitä innostuneena liityin 7-vuotiaana paikallisen jalkapalloseuran FCV:n juniorijoukkueeseen mukaan. Talven tullen valmentajat hakivat vaihtelua kesän jalkapallorupeamalle, ja aloimme mukavan porukan kesken kerran viikossa pelailla sählyä. Seuraavina vuosina osallistuimme aluesarjoihin ja menestystäkin alkoi kertyä. Niin salibandy vakiinnutti asemansa seuran toiminnassa, kuten myös minun sydämessäni. Unelmia ja haaveita jostain suuremmasta salibandymenestyksestä alkoi syntyä. Jääkiekko ei enää ollut mitään verrattuna salibandyyn.
C-junioreiden ikäluokassa 15-vuotiaana vuonna 2005 voitimme hopeaa SM-tasolla. Samana keväänä seurattiin miten Happeen miehet taistelivat myös finaaliin asti voittaen hopeaa. Seurasin usein paikan päällä silmä tarkkana Lasse Riitesuon huikeita maaleja, Mikko Lehdon rauhoittavaa puolustuspelaamista ja Petri Kaukon maagisia syöttöjä, jotka kerta toisensa jälkeen johtivat loistavaan maalipaikkaan. Tuolloin Mika Kohonen pelasi myös kauden verran kotijoukkueensa paidassa. Kavereiden kanssa kannustettiin sekä ihailtiin hienoja pelejä ja hienoja pelaajia. Unelmoin, että joku päivä pelaan tuolla.
Seuraavana vuonna pelasin toistaiseksi viimeisen vuoteni FCV:ssä. Kesällä muutaman kaverin kanssa siirryin Happeen A-junioreiden SM-sarjajoukkueeseen. Vaajakosken hieno joukkue, hienot valmentajat, huoltajat ja joukkueenjohtajat jäivät taakse.
Taistelu pelipaikoista Happeessa oli kovempaa. Jokainen näytön paikka oli käytettävä hyväkseen. Tuon vuoden aikana kehityinkin pelaajana paljon. Joukkueen kova harjoittelu ja motivaatio tuottivat tulosta ja reilu kaksi vuotta sitten keväällä -08 voitimme A-junioreiden suomenmestaruuden. Seuraavana keväänä sama toistui. Jo se oli suuri unelmien täyttymys - enemmän kuin olin koskaan uskaltanut unelmoida. Lisää oli kuitenkin luvassa. Menestys huomattiin myös miesten joukkueen johdossa, ja lukuisat nuoret pelaajat pääsivät tänä kesänä mukaan edustusjoukkueeseen, minä muiden muassa.
Haaveeni ovat siis käyneet toteen. Vaatekaapissani on Happeen miesten pelipaita, jonka selässä lukee sukunimeni. Töitä on tehty. Ei turhaan ole tehty juoksuvetoja Vaajakosken urheilukentällä, ei turhaan ole Harjua kierretty ja portaita loikittu, ei turhaan ole Valorinteen ja Monitoimitalon punttisaleilla rehkitty.
Mutta töitä riittää! Takanani on nyt muutama peli Salibandyliigaa, mutta niin kuin sanotaan, nälkä kasvaa syödessä. Henkilökohtaisia tavoitteita on nostettava aina edellisten täyttyessä. Seuraavaksi tavoitteekseni voisin ehkä asettaa pelipaikkani vakiinnuttamisen Happeessa, ehkä ensimmäisen liigamaalini. Ehkä joku päivä on realistista asettaa tavoite miesten suomenmestaruuteen, ehkä joskus jopa maailmanmestaruuteen. Ehkä. Jos jotain olen vuosien varrella oppinut, niin sen, että aina kannattaa unelmoida – se saattaa käydä toteen. Kaikki on itsestä ja omista unelmista kiinni.
Seuraavan kerran pääsen näyttämään taitoni ja tavoittelemaan unelmiani Tampereella ensi perjantaina 9.10.2009 klo 18.30, kun hirvilaumamme kohtaa Nokian KRP:n. Tampereella Happeen tavoitteena on vain ja ainoastaan voitto.
Joni Haapamäki
1 kommentti
