Aina on aikaa istuskella

Pidän indonesialaisesta istuskelukulttuurista. Se on sitä, että kaikilla näyttää olevan aikaa istuskella. Tienposkessa tai kaupan rappusella – mihin nyt istuskelemaan voi toviksi asettua.

Lattian voi lakaista myöhemminkin, tärkeämpää on juuri nyt istuskella, jutustella, poltella tupakkaa, moikkailla ohikulkijoille, kysellä, mihin he ovat menossa. Ei tarvitse soitella kavereille ja sovitella kalentereista puolen tunnin aikaa kahvikupposelle.

Täällä on aina aikaa, ilman että sitä tarvitsee erikseen kalenterista varata.

Arki indonesialaisella saarella on yksinkertaista. Asiat hoituvat aina jotenkin: eivät ehkä juuri koskaan niin kuin on luvattu, eikä varsinkaan silloin kun on sovittu. Voi toki näyttää tehottomalta ja varmasti onkin, kun kolme ihmistä säätää yhtä pientä asiaa. Entä sitten? Siinä on kolmella ihmisellä työpaikka.

Asiat saattavat hiukan kestää, mutta eipä tule kenellekään stressiä. Länsimaissa eletään täysin päinvastoin: yksi ihminen tekee kolmen ihmisen työt, väsyy, sairastuu burnoutiin, päätyy sairauslomalle, kasailee terveyttään. Elämä on yhtä raatamista. Aikaa ei ole sen vertaa, että ehtisi ymmärtää, mitkä asiat omassa elämässä oikeasti merkitsevät jotakin.

Ei ole aikaa istuskella ja ”think about nothing”, niin kuin täällä tavataan sanoa.

Voi olla, että tämän tropikissa lorvailun jälkeen osaisin ottaa suomalaisen työssäkävijän arjen ja elämän aiempaa rennommin – kenties myös terveemmin. Ehken enää polttaisi päreitäni sillä sekunnilla, jos joku törppö Länsiväylällä kiilaisi eteen tai jos auto olisi yön aikana hautautunut lumikinoksen alle.

Mutta epätodennäköiseltä tuntuu. Ennemminkin uskon, että jos tuohon elämään palaisin, hajoaisin entistä nopeammin.

Suurin osa minulle aiemmin tärkeistä asioista ei yllät­täen merkitsekään yhtään mitään. It-alan projektipäällikkönä välinpitämättömyys ei ehkä kantaisi pitkälle. Työssä tuskin vieläkään katsotaan hyvällä, jos suhtautuu asiakkaan kriiseihin turhan rennosti: ”Hei, että mitä väliä noin niin kuin universumin mittakaavassa? Vähän zeniläistä mielenrauhaa nyt, ommmmmm, töissähän tässä vaan ollaan, ei missään henkiinjäämistaistelussa.”

Kuulostaa varmasti kliseeltä, mutta olen oppinut nauttimaan pienistä asioista. Siitä, kun kantabaarissani saan kylmän oluen tai kun seitsemän kuukauden kuivuuden jälkeen ensimmäinen sadekuuro kastelee pihan.

Ja riemu oli valtava, kun kotini ilmastointi saatiin vihdoin korjattua. Se vaati kolme päivää, viisi miestä, lukemattomia puhelinsoittoja ja pientä äänenkorotusta. Mutta lopulta asia järjestyi, vaikkei todellakaan huomenna aamulla, kuten alun perin luvattiin.

Asioilla on tapana järjestyä, tavalla tai toisella. Ja aina jää aikaa myös istuskeluun.

Kirjoittaja on itsensähoitovapaalla Indonesiassa.

Uusimmat

Kolumni

Tärkeintä ovat videopelit

Latinalainen Amerikka muuttuu

Maaottelu, jossa Ruotsi voitti Suomen

Kolumni: Turun isku kyseenalaistaa koko nykyisen arvopohjan

Kolumni: Aa kesän lapsi kun oon

Ahdistunut sielu risassa ruhossa

Pottatyttö valloitti maailman

Mestari- kokeista parhaat

Kolumni: Mies kysyi neuvoa autoa ostaessaan, rasti seinään

Jukka Oksaharjun kolumni: Finnairin palkkiosotku on kuprun huippu

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.