Indonesialainen erityispiirre on työpaikalta livistäminen

Indonesialaiset ovat yritteliästä sakkia. Pakkohan heidän on olla, sillä työttömyysturvasta ei ole täällä kuultukaan. Paikallisille on käsittämätön ajatus, että valtiolta voisi saada rahaa tekemättä mitään. Liki jokaisella onkin meneillään jonkin sortin bisnes.

Vaikka olisi vakituinen työpaikka, siinä sivussa touhutaan muitakin hommia: kaupataan veneretkiä kaverin omistamalle veneelle tai välitetään polkupyörien vuokrausta, mitä milloinkin. Paljon tehdään yhä ihan käsityönä, esimerkiksi tiilienvalmistuspajoja on joka nurkalla ja rakennusten perustusmontut kaivetaan lapiolla.

Kotisaarellani paikalliset työllistyvät pääosin hotelleissa, ravintoloissa ja muissa turismin mukanaan tuomissa toimissa. Töissä ollaan yleensä aamusta myöhäiseen iltaan, joka päivä. Kuukaudessa on neljä vapaapäivää ja ne pidetään tyypillisesti peräkkäin. Toisin sanoen: 26 päivää töitä tauotta ja sitten neljä päivää vapaata.

Työtahti saattaa kuulostaa raskaalta, mutta ei töitä kukaan kovin otsa hiessä paina, ainakaan koko aikaa. Elämänasenne on yleisestikin rento, ”no worries” on mantra, jota hoetaan ­asiaan kuin asiaan. Kesken työpäivän voi ihan hyvin istuskella, soitella kitaraa tai ottaa pienet nokoset riippumatossa.

Perusduunari keskikokoisessa hotellissa saa palkkaa noin sata euroa kuussa, ja se maksetaan käteen. Palkan lisäksi työntekijöille tarjotaan useimmiten asumus ja joskus myös ruoka. Asumukset ovat yleensä karuja bambuhökkeleitä, mutta paremmissa paikoissa – jos omistaja on mukava – saattaa henkilökunnallakin olla aivan kelpo kammarit.

Indonesialainen erityispiirre ainakin kotisaarellani on työpaikalta lipettiin lähteminen. Reppu selkään ja takapihan kautta karkuun kertomatta kenellekään, varsinkaan pomolle. Puhelinnumero on jo etukäteen vaihdettu, jottei kiukkuinen pomo soittele perään, ja se siitä työpaikasta.

Irtisanoutumista ei siis virallisesti harrasteta, asian tola käy ilmi muutenkin, kun henkilökunnan rivit hupenevat. Näiden asioiden kanssa tuskailee moni työnantaja, varsinkin kun hyvän ja luotettavan henkilökunnan löytäminen on usein vaikeaa.

Työkulttuuri poikkeaa valtavasti länsimaisista tavoista, mutta silti monet indonesialaisista ystävistäni haaveilevat pääsemisestä töihin Eurooppaan tai Australiaan. Työelämä rikkaissa länsimaissa houkuttaa tietysti rahan vuoksi. Houkutuksen ymmärtää, kun kuukausipalkka täällä on sata euroa ja länsimaalaiset puhuvat tuhansien eurojen palkoistaan.

Kuvitellaan, että palkat länsimaissa ovat hurjia. Kun olen otsa hiessä selvittänyt verotusta, asumisen hintaa, bensan hintaa, tupakka-askin hintaa ja vääntänyt muutenkin rautalangasta ,mitä eläminen noissa haaveiden länsimaissa oikeasti maksaa, eräs ystäväni tuijotti minua mietteliäänä ja totesi sitten: ”Mutta silti sinulla on rahaa tulla tänne lomailemaan. Minulla ei ole rahaa käydä edes naapurisaarella perheeni luona.”

Totta. Mitäpä siihen lisäämään. Olen länsimainen onnen­possu.

Kirjoittaja on itsensähoitovapaalla Indonesiassa.

Uusimmat

Kolumni

Tärkeintä ovat videopelit

Latinalainen Amerikka muuttuu

Maaottelu, jossa Ruotsi voitti Suomen

Kolumni: Turun isku kyseenalaistaa koko nykyisen arvopohjan

Kolumni: Aa kesän lapsi kun oon

Ahdistunut sielu risassa ruhossa

Pottatyttö valloitti maailman

Mestari- kokeista parhaat

Kolumni: Mies kysyi neuvoa autoa ostaessaan, rasti seinään

Jukka Oksaharjun kolumni: Finnairin palkkiosotku on kuprun huippu

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.