Indonesiassa lapsella on kasvamisen vapaus, ei kasvatuksen

Täällä kotisaarellani Indonesiassa on paljon lapsia. Lapsista ei kuitenkaan tehdä sen kummempaa numeroa – ne kuuluvat elämään ja kasvavat kaiken muun ohessa. Universumi ei pyöri kakaroiden ympärillä, mutta litsaria tulee, jos pahojaan tekee.

Lapset hilluvat kylillä ja rannoilla keskenään, möyrivät hiekassa ja keksivät itse omat viihdykkeensä. Eivät näytä kaipaavan mitään karnevaaleja, hoploppeja ja pleikkareita, koska eivät semmoisista ole koskaan kuulleetkaan. Jos löytyy pallo, sen kanssa on hauskaa monta päivää. Jos löytyy pala styroksia, siitä syntyy laiva tai surffilauta.

Lapsia imetetään täällä kaksivuotiaiksi. Äiti touhuaa ja paiskii hommia, lapsi kulkee menossa mukana. Äitiyslomasta ei tosin ole kuultukaan.

Sen sijaan Malesiassa äidit eivät saa poistua kotoaan 40 vuorokauteen synnytyksen jälkeen. Tsekkiläinen ystävättäreni on naimisissa malesialaisen muslimimiehen kanssa ja sai viime keväänä kaksoset. Hän uhkaili pakkaavansa viimein 40 vuorokauden kuluttua lapset rattaisiin ja hilppaisevansa ulos ilman paluuajatuksia.

Yli kuukauden karanteeniin kuului kuitenkin myös positiivisia puolia. Suvun naisväki ramppasi kylässä hoitamassa vauvoja, siivoamassa ja laittamassa ruokaa. Synnytyksestä toipuva äiti sai oikeasti levätä.

Täällä kukaan ei huuda, että ajatelkaa lapsia! Äidit ja isät eivät saa kohtausta, jos konttaava käärö laittaa hiekkaa suuhunsa tai ryömii lehmänläjään. Sellaista sattuu. Ystäväni lapset viettävät aikaansa reggaebaarissa, jossa rastajätkät pössyttelevät marihuanaa ja turistit kittaavat kaljaa.

Kasvamisen vapaus näyttää terveeltä, ei traumatisoivalta. Olihan sellaista Suomessakin 1970-luvulla, kun itse olin pieni. Saimme temmeltää keskenämme pihalla, kahlata mutaisissa ojissa, pykertää käpylehmiä metsissä ja harjoittaa järjestäytynyttä salapoliisitoimintaa.

Ei ollut ketään vahtimassa, ettei mitään satu. Aina välillä jotain sattuikin. Mielikuvituskin kehittyi, kun jokaista hetkeä ei aikataulutettu ja ohjelmoitu etukäteen.

Lasten suurin ongelma ovat aika usein niiden omat vanhemmat. Turismista elävällä trooppisella saarella tulee nähtyä paljon lomailevia lapsiperheitä.

Useimmiten vanhemmilla on aivot ja lapsilla rajat. Mutta toisenlaisiakin huusholleja on, ja niissä lapset ovat kaiken keskipisteitä, eikä heiltä kielletä mitään. He saavat mesota niin paljon kuin haluavat, heitellä hiekkaa ja kiipeillä toisten tuoleille. Pienimmistäkään käytöstavoista ei ole väliä.

Vanhemmat eivät sano mitään vaan hymyilevät pää kallellaan. ”Voi kun tuo meidän Stuart-Elisabeth ei yhtään ujostele ja on ketterä kiipeilemäänkin.”

Tukkapöllyä pitäisi antaa, mutta kummalle ensin: vanhemmille vai sille ipanalle? Kasvamisen vapaus ei tarkoita kasvatuksen vapautta.

Kirjoittaja on itsensähoitovapaalla Indonesiassa.

Uusimmat

Kolumni

Tärkeintä ovat videopelit

Latinalainen Amerikka muuttuu

Maaottelu, jossa Ruotsi voitti Suomen

Kolumni: Turun isku kyseenalaistaa koko nykyisen arvopohjan

Kolumni: Aa kesän lapsi kun oon

Ahdistunut sielu risassa ruhossa

Pottatyttö valloitti maailman

Mestari- kokeista parhaat

Kolumni: Mies kysyi neuvoa autoa ostaessaan, rasti seinään

Jukka Oksaharjun kolumni: Finnairin palkkiosotku on kuprun huippu

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.