P. Perämäen teksti on oksettava, toteaa lukija

Kolumnini jakavat usein mielipiteet. Erityisesti suomalaista väkivaltaa tiedostanut teksti nosti odotetun voimakkaat reaktiot. Rivien väliin eksyneille lukijoille vielä tiedoksi, että en hyväksy suomalaisten enkä muiden väkivaltaa. Turruttavasta uutistyön toistosta huolimatta uhrien sekä heidän läheistensä tuska koskettavat minua edelleen syvästi.

Otsikon mukainen palaute yllätti, sillä se tuli voittopuolisesti hauskaksi kehutusta hammaslääkäripelkokolumnista.

Palaute sisältää myös kolumnille tärkeän samaistumiskohteen, ja se innoitti tähän etovaan kirjoitukseen. Tekstissä on silti mukana huolenpitoa lähimmäisestä ja Suomen juhlavuoden kun­niaksi myös maanpuolustukselliset ylenannot.

Erään työkaverini jälkikasvun varhaislapsuus oli perin terve. Pikkumies sairasti ensimmäisen vatsataudin vasta viisivuotiaana. Kun ykät purkautuivat, kyseli pikkumies kurlausten välissä:

”Hyi, äiti, mitä tämä on?”

Samainen viikari syötti vähän imettyjä merkkareita videonauhurille kiitokseksi hyvistä ohjelmista. Kone ei osannut ryynätä kittistä makeaa ilman huoltomiestä. Kyseisen lasten ja nuorten hyväksi puurtavan äidin keskeinen kantava voima arjessa on timanttinen tilannekomiikan taju.

Kerran työvuoron jälkeen lähdin töistä kotiin bussilla. Matkustajina oli puolenkymmentä toisilleen tuntematonta aikuista sekä pikkutyttö äiteineen. Istuimme suomalaiseen seuralliseen tapaan kukin yksin peräkkäisissä penkeissä ikkunan vieressä. Vilkas neito kiersi kaikkien luona näyttämässä uutta Aino-kirjaansa, ja kertoi kassissa odottavasta upeasta kesämekosta. Kierroksen päätteeksi tyttö istahti äidin viereen ja heitti eleittä syliin pienimuotoiset pirjot.

Äiti aloitti selkeät vahinkoa rajaavat toimet: nenäliinalla ja vesipullovedellä iho puhtaaksi, sotkuiset vaatteet mytyksi jalkatilaan ja kehuttu mekko ylle. Samalla hän neuvoi, kuinka tulee ajoissa kertoa, jos voi pahoin.

Minä kaivelin divarista ostamani Moody Blues -yhtyeen levyn pois muovikassista ja tarjosin pussia äidille likaisten vaatteiden kapselointiin. Silloin aavistuksen aromaattinen tyttö kysyi: ”Äiti, sanoinko minä äsken yäk vai yök?”

Arkipäivän tehosankarin ilme ja vastaus kertoivat, että kuulomuisti ei ollut tilanteessa muun toiminnan tasolla, mutta neitoselle spugli oli tuttu juttu. Tytön aromaattisuus ei äidin huolenpitoa karkottanut.

Kerran laskuvarjojääkäreinä odotimme tuulelta sopivaa rakoa hyppäämiseen kuumana kesäiltapäivänä. Hyppypaikan yllä Dakota kolisi rymistellessään ilmakuopissa, ja vieressäni mies poreili. Koneessa oli ruskeita paperipusseja tällaisen varalta. Miekkonen puhalsi sellaiseen hallitusti herkut.

Tuolloin niin ikään vieressäni istunut kapteeni Kalevi Reiman ja vastapäätä seisomaan tullut hyppymestari, vääpeli Jarmo Laamanen muistelivat, että henkilökuntaan kuulunut ylivääpeli oli suorittanut vastaavassa tilanteessa perinpohjaisen inventaarion jokunen vuotta aiemmin.

Virta vei mennessään pussiin myös tekohampaat. Mies otti toisen pussin, kaatoi spyttin sinne ja sujautti virnistäen hampaat suuhun.

Monet silminnäkijät pussittivat kuulemma heti perään kyöstit. Tarinoinnin aikana sotilaat oikeasti tarkkailivat pahoinvoivan kuntoa. Lisäksi tarina lohdutti pahoinvoivaa, että näitä sattuu. Se oli sellaista miehistä huolenpitoa.

Tapaus kuulemma täsmensi laskuvarjojääkäreiden pääsyvaatimuksia. Vaatimus omista hampaista kirjattiin muotoon: omat biologiset hampaat.

Uusimmat

Kolumni

Sarja- katsoja tunnustaa

Dubaissa lähes mikä vain on mahdollista

Satraappi- kollegani Erkki ja minä

Super- sankarien vaate- ongelmat

Tv-tähti on lajin paras markkinoija

Antakaa meille uutta

Kolumni: Työttömyyden hoidossa on edelleen tehtävää

Kolumni: Soitin numerotiedusteluun, koska halusin jutella.

Kolumni: Montako lasta on riittävästi?

Kolumni: Rauhan asia - kenen asia?

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.