Puolentoista vuoden irtiotto venähti

Toukokuussa 2011 palasin kuukauden lomalta Indonesiasta. Paluu Suomeen ja arkeen ahdisti vietävästi. Tuntui, että seinät kaatuvat päälle eikä elämässä ole mitään järkeä. Suunnittelin jo kuumeisesti seuraavaa reppureissua Aasiaan, mutta sekin ajatus tuntui ahdistavalta. Se olisi jälleen vain lyhyt pyrähdys aurinkoon, ja onnellinen elämä loppuisi taas kerran aivan kesken.

Tätä samaako hamaan hautaan asti? Olen kymmenen kuukautta vuodesta jatkuvasti töissä, masentunut, kiukkuinen ja ahdistunut. Kaksi kuukautta vuodesta elän: silloin olen matkoilla.

Muutama viikko tuon reissusta palaamisen jälkeen päätin lähteä – jos en lopullisesti, niin ainakin pidemmäksi aikaa. Päätöksen synnyttäminen oli vaikeaa ja tuskallista.

Olen järki-ihminen, ja järki yritti heittää kapuloita rattaisiin. Miten muka voisin luopua kaikesta ja lähteä rinkka selässä maailmalle? Jättää vakituisen työpaikan ja luopua asunnosta? Hypätä tyhjän päälle?

Unettomien öiden jälkeen sain kuitenkin järjen äänen hiljennettyä ja pystyin kuuntelemaan pelkästään tunteitani. Päätin, että meni mönkään tai ei, minä lähden. Pääseehän sieltä maailmalta takaisin, jos on pakko.

Kerranhan tässä vain eletään.

Marraskuussa 2011 olin lentokentällä mukanani menolippu Hongkongiin. Tukka auki ja elämä edessä – tai siltä se ainakin silloin tuntui.

Alun perin ehkä vuoden tai puolentoista pituiseksi aiottu irtiotto on hieman venähtänyt: jämähdin Indonesiaan pienelle Gili Trawangan -saarelle Balin lähistölle. Olen täällä yhä.

Olen alusta asti kutsunut tätä elämänvaihetta itsenihoitovapaaksi, ja sellainen reissusta totta vieköön tulikin. Olen oppinut pärjäämään vähällä. Vaikkei rahaa tai materiaa ole, en koe, että minulta puuttuisi oikeastaan mitään.

Kroonisesti masentuneen olon sijaan olen kroonisesti onnellinen. Ja mikäs on ollessa: asun pienellä saarella, jossa on ympäri vuoden noin 30 astetta lämmintä. Taloni ympärillä huojuu palmuja, ja elämä on rentoa ja rauhallista.

Puolentoista vuoden lorvailun jälkeen tein päätöksen, etten enää palaakaan Suomeen tai työpaikalleni pieneen it-alan yritykseen. Lomailu muuttui uudenlaiseksi arjeksi.

Oli noustava rantapediltä ja mietittävä, mistä saisin elantoa täällä asumiseen. Elinkustannukset ovat Suomen hintatasoon verrattuna lievästikin sanoen kohtuulliset, ja koska en kaipaa ympärilleni turhaa tilpehööriä, pärjään aika vähällä.

Kotisaarellani tuurailen majatalojen pomona ja pyöritän eläinsuojeluprojektia saaren valtavalle kissapopulaatiolle. Näistä kertyy sen verran varoja, että saan vuokran maksettua ja nuudeleita vatsaani. Vapaa-aikaakin jää paljon – on aikaa istuskeluun ja ihan vain olemiseen.

Suomeen ja sen työelämään ei ole vielä ollut ikävä. Pidän nykyisestä itsestänikin huomattavasti enemmän kuin entisestä, kireästä suorittajasta. Lähtöä ei siis ole tarvinnut katua. Kirjoittaja on itsensähoitovapaalla Indonesiassa.

Uusimmat

Kolumni

Tärkeintä ovat videopelit

Latinalainen Amerikka muuttuu

Maaottelu, jossa Ruotsi voitti Suomen

Kolumni: Turun isku kyseenalaistaa koko nykyisen arvopohjan

Kolumni: Aa kesän lapsi kun oon

Ahdistunut sielu risassa ruhossa

Pottatyttö valloitti maailman

Mestari- kokeista parhaat

Kolumni: Mies kysyi neuvoa autoa ostaessaan, rasti seinään

Jukka Oksaharjun kolumni: Finnairin palkkiosotku on kuprun huippu

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.