Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
03.02.2010 20:06
Kolumni
Eikö sitä totuutta saisikaan sanoa
Timo J. Tuikka
Kirjoittajan kolumnit
Luen ja kirjoitan Uuno Hannulan (1891-1963) harvoihin Suomen journalismin sankareihin. Putaan kyläpahasessa varttunut Hannula eteni Kemissä ilmestyvän Pohjolan Sanomien päätoimittajaksi sisällissodan kynnyksellä. "Verikaarteja ja roskajoukkoja" pilkannut Hannula joutui tappolistalle punaisten aloittaessa mellastamisensa Kemissä tammikuun lopun päivinä 1918.
Pohjois-Suomen punaiset nitistettiin tappotahtia. Nuoren lehtimiehen työn sankaruus tulee esiin siitä, mitä hän teki pelastuttuaan täpärästi punaterrorista. Kostonhimon sijaan 26-vuotias suojeluskuntalainen päätoimittaja paskansi omaan pesäänsä kirjoittaen lahtarien teloitusten mielivaltaa vastaan. "Jos minä vaikenen, petän minä itseni", kirjoitti Hannula ja joutui valkoisten teloituslistalle.
Kesällä 1919 Pohjolan Sanomien johtokunnassa keskusteltiin päätoimittaja Hannulan erottamisesta "valtavirtaa vastaan" nousseiden artikkeliensa johdosta. Silloin tervolalainen maanviljelijä Anttoni Alakantola kröhäisi ja ihmetteli: "Eikö sitä totuutta saisikaan sanoa?"
Hannula paljasti 1920-luvulla virkamiesten korruptiota ja sai valtiovallalta palkkioksi linnatuomion. Äkkiväärät peräpohjolalaiset alkoivat luottaa Hannulaan ja äänestivät hänet kansanedustajakseen.
Lapualaisvuosina Hannula irvaili liikkeelle pamfletillaan Me teemme mitä tahdomme. Poliitikkonakin Hannula janosi verta nenästään.
Toisinajattelijoita ei enää Suomessa teloiteta, mutta mielipideilmastomme janoaa verta varomattomilta todenpuhujilta. Olin Sofi Oksas -kohun aikana Suomen väkivaltaista ilmastoa maanpaossa, mutta toimittajaystäväni tiedotti ytimekkäästi tekstarilla: "Oksanen puhui totta suomalaismiesten väkivaltaisuudesta - joutui antautumaan - kehui linnan juhlissa suomalaismiehiä tissit paljaana".
Älykkäillä naisilla ei totta totisesti ole helppoa. Sen sijaan, että Oksanen olisi molemmat persposkensa kääntäen korskahtanut "anteeksi, että olin oikeassa", kirjailija joutui kääntämään punaposkensa median maskuliinis-heteroseksuaaliselle patriarkaatille.
Toinen antautunut nainen on Kaarina Hazard. Media-asiantuntija yllättyi juuri kylmenneen ruumin nimittelytanssahtelunsa aiheuttamasta kohusta.
Kaarina ei selviytynyt voittajana mediakriittisestä hasardistaan, vaan itsensä kampittaja joutui anomaan anteeksi, muttei sentään näyttämään tissejä.
Mediapaineesta on tullut vaarallinen kulttuurivihollinen. Se nitistää rohkeatkin sana-akrobaatit varovaisuuden sanansaattajiksi. Suomen älymystö selittelee ja pyytelee anteeksi sanomisiaan kuin republikaanipoliitikot.
Hannulan Uuno ei vetänyt totuuksiaan takaisin. Hän olisi ottanut mieluummin kuulan. Inhimillisesti katsoen on kuitenkin pienempi riesa puhua mukavia kuin totta. Raskainta on olla oikeassa silloin, kun äänekäs enemmistö on väärässä.
Lähde: Pentti Jussila: "Eikö sitä totuutta saisikaan sanoa", Kemi 2005.
Kirjoittaja on Suomen poliittisen historian tutkija ja Keskisuomalaisen avustaja
