Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
02.09.2011 00:01
Kolumni
Elämäni kuluttajana
Tero Karjalainen
Kirjoittajan kolumnit
Vanhana säästetään, nuorena pannaan haisemaan. Esittelen alla kaksi tapaa käyttää rahaa.
NUORENA: Muutan kotoa etelään opiskelemaan. Uusi elämäntilanne vaatii pääomia, moto laulaa suvun metsissä. Juhlat illalla kello seitsemän. Siitä kymmenen tuntia, niin päässä rohisee kaljakori ja keuhkoissa punainen Marlboro.
Otan taksin kotiin. Kello on viisi aamulla. Äskeinen tyttöystäväehdokas on kuten minäkin, yksin ja kohta kotona kyljellään.
Taksikuski kysyy, minne ajetaan? Vastaan, että aja pankin seinään ja sen jälkeen ympyrää, että nähdään, miten maailma pyörii.
Perillä on maksun aika. Käsken höylätä pankin puolelta ja annan kuskille viidenkympin tipin, jotta kuljettaja muistaa tulla heti, kun on seuraavan kerran lähtö kaupunkiin. Tultiin nyt tutuiksi, eikö niin Kuosmanen? Eikö niin?
Nuori käteinen on malttamatonta. Se lentää tuuleen, kahisee ja suhisee, eikä tee pesää.
VANHANA: Raha pysyy hiljaa ja liikkumatta. Määräaikaistilillä makaa sata tonnia, mutta yllä on ruutupaita ja alla Nissan. Helma kukkii kuin emännän mekko nuorena, mutta se kyllä meidän ajoihin luottaa. Aina on päästy perille, eikä ole kertaakaan tarvinnut nousta lykkäämään.
Keskisuomalainen tulee kestona kotiin. Lehdestä näkee tarjoukset. Huudan aviisin takaa emännälle, että näkyy olevan voi halpaa marketissa! Haen kymmenen kiloa. Sitä tiiä, jos Jukan porukka tulee Ruotsista käymään ens kesänä. Pannaan pakkaseen.
Näin toimien säästöä kertyy neljä euroa kaksikymmentä senttiä.
Vanhana varakkuus merkitsee sitä, että tiliote tulee kotiin ohuena ja yksisivuisena, mutta viivan alla näkyy paksu summa. Maksan laskut ajallaan, eikä ole niin vanhaa velkaa, että pitäisi välillä vaihtaa tien toiselle puolelle, jos on jalkaisin liikkeellä. Kun talo on oma, mökki peritty ja kakarat töissä, menot ovat vaatimattomia.
Perjantaina sauna ja mankeli, lauantaina hautajaiset.
EN OLE ENÄÄ kuluttaja, olen säästäjä. Minusta ei kirjoiteta juttuja kiiltäväpaperisiin lehtiin, joissa puhutaan kuohkeasti downsiftaamisesta, elämän leppoistamisesta, vaikka lopputulos on sama. Päivää rytmittävät lasten huutojen sijaan radiouutiset tasatunnein. En osta turhaa tavaraa. Potut omasta maasta, muikut järvestä, silmälasit Koiviston ajalta.
Olin ekoihminen jo ennen kuin koko sanaa oli keksitty etelän risupartapiireissä. Nuukuus kulkee suvussa. Eno säästää radion patteria. Kuuntelee vain kirkonmenoista vain saarnan, koska liturgia on joka viikko sama.
Yhdestä asiasta en tingi. Hautajaisista. Peräseinän lähestyessä nautin ajatuksesta, että perikunnalla on varaa kokopuuarkkuun. Ei tarvitse lähteä lastulevyratkaisussa täältä syvyyksiin.
Perunkirjoitukseen mennessä jätän ison perinnön sukulaisten tapeltavaksi.
