Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
01.02.2010 20:11
Kolumni
Entä jos mitalitaulukko korvattaisiin koskettavien hetkien taulukolla?
Ilkka Kulmala
Kirjoittajan kolumnit
Niin ja näin.
Huippu-urheilu ilman päämäärää, ilman sinänsä hyödyttömiä mitaleja, olisi kuin vintin ullakolta löytynyt dekkari, josta olisi revitty kolme viimeistä sivua pois.
Mutta myös.
Mikäli huippu-urheilun arvo mitattaisiin pelkästään kylmänkalseilla mitaleilla ja pakahduttavilla kansallishymneillä, koko juttu olisi kuin jysäyttävä orgasmi ilman monivaiheista, helisevää, raivokasta ja dingelidongeli-vieteistä kyhättyä rakkauskertomusta.
ALAMME LÄHESTYÄ tarinoiden aikakautta.
Eikä ihme.
Sirpaletiedon tulva ja lyhytjournalismin onttous tyhjentävät ihmisten pajatsot.
Kuka jaksaa pelkkiä lentäviä lastuja, kun raskaat, mehevät, tukit lipuvat kaiken aikaa ohitsemme?
Raskailla tukeilla osoitan tarinoita, jotka haisevat, tuntuvat, koskettavat, liikuttavat, jurnuttavat, hämmästyttävät, kiehtovat ja sysäävät liikkeelle ties mitä hormoneja.
Niissä tarinoissa on huippu-urheilun taika.
Niillä dramaturgeilla voimme perustella tätä urheilusylkijöiden mielestä niin turhanaikaista kilvoittelua.
Myös Vancouverin olympialaisten aikaan.
OLYMPIALAISIA EDELTÄVIÄ medioiden hekumallisia ennakkopaketteja on hauska selata. Tai olisi, jos niitä ei olisi tungettu täyteen tavoiteasettelua, mitaliodotuksia ja ikivanhoja kunniataulukoita.
Satasivuinen kisaraamattu sitä itseään - menneen menestyksen kullattua ihannointia ja tulevan menestyksen ärtyisää vaatimusta - käy rasittamaan lukijaa viimeistään sivulla 43, vaikka olisi ladannut sohvapöydälle korkeamman pinon kermavaahtovohveleita. Ja vaikka olisi itse sortunut kovin usein samaan odotusten paisuttelu -syntiin.
Oikeasti. Vancouver olisi tylsä juttu, jos kyseessä olisi pelkkä pikaruoka, joka ahmittaisiin tai märehdittäisiin, joka ravitsisi tai närästäisi sen mukaan, tuleeko Suomelle niitä hemmetin mitaleja vai jääkö tulematta.
Olympialaisissa tarinat huipentuvat, ja ne saagat ovat pitkiä, pirun pitkiä, erilaisia, mutkikkaita ja toinen toistaan hienompia. Miettikää edes hetki. Tarina-Kuitunen, tarina-Olli, tarina-Selänne, Ahonen, Korpi, Ronkainen...
Jopa tarina-Immonen.
Hittolainen. Tätä urheilu on. Elämän tuntua - joka ei vaadi mitalin makua kuin kevyeksi pintakuorrutuksekseen.
SUOMI ON vakava kansa. Se katsoo suu mutrussa Vancouveriin. Mitaleja, p-kele, on tultava. Niiden määrällä Suomi mittaa itsetuntonsa.
Eikä siinä mitään. Suomalainen palkintopallilla ei ole vastenmielinen näky. Hänen pitkä kertomuksensa, hänen uransa, tiivistyy Vancouver-novelliin, johon kohtalo on kirjoittanut hellyttävän lopun.
Mutta itse yritän rauhoittua. En ynnää kiiltäviä lätkiä. En manaa epäonnistumisten perään.
Mitalitaulukoiden sijasta rustaan koskettavien hetkien taulukon. Koskettava hetki kasvakoon draamasta, episodista, kyyneleestä, ilosta, surusta, hämmästyksestä, taidosta, voimasta - mistä tahansa, mikä kaivaa urheilullisesta turpeesta urheilullisen timantin.
Miten minussa muhii usko, että tämä taulukko kertoo olympialaisten oikean arvon.
