Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
18.04.2008 20:14
Kolumni
Entäs jos traktorinmyyntitilaston kakkonen murtuisi, syyttelisi itseään?
Tapio Hartikainen
Kirjoittajan kolumnit
No, tämähän nyt on vain urheilua, voisi sanoa tiukassa taistossa toiseksi jääneelle, kuten usein sanotaankin.
Vaan entäs jos se toiseksi jäänyt sanoo, että kun tätä kuitenkin työkseen tekee, ei voi olla tyytyväinen siihen, ettei ole paras.
Ilmaisu on liian mieto, ellei peräti aivan lepsu: Ei ole tyytyväinen.
Kakkoseksi tiukassa taistossa jäänyt - esimerkiksi nyt torstaina lentopallofinaalissa hopealle jääneet Pielaveden Sammon pelaajaporukka - ei todellakaan ollut mielentilassa, josta voisi sanoa, että he eivät olleet tyytyväisiä.
Miehet olivat maassa. Itkivät. Kiroilivat. Syyttivät itseään. Kenties syyttivät muitakin. Tunnelma oli täysin maailmanlopun tunnelma.
Suomen lentopallofinaalissa kakkoseksi sijoittuva on toiseksi paras suomalainen lentopallojoukkue. Suomen maajoukkue sijoittui muutama aika sitten EM-kisoissa neljänneksi, mikä on huima saavutus lajissa, jonka harrastajamäärät maailmanlaajuisesti ovat aivan jotain muuta kuin jääkiekossa tai kyykänheitossa.
Eikö silloin kakkoseksi sijoittuvan pitäisi olla tyytyväinen suoritukseensa, vaikka se olisikin hänelle työ?
Ajatellaanpa esimerkkiä "oikeasta" työmaailmasta.
Valtakunnan laajuisen firman toimiala olkoon vaikkapa metsätraktoreiden myynti. Myyntiä hoitavat edustajat, jotka kiertävät ympäri Suomea. Vuoden lopussa katsotaan, kuka on myynyt eniten traktoreita. Kakkoseksi sijoittunut ei varmaankaan hautaa kasvojaan käsiinsä, ei itke, ei syyttele itseään.
Miksi?
Vastaus lienee selkeä: hän on toiseksi paras. Siis parempi kuin monet muut.
Miksi sitten urheilija ei osaa nauttia kakkostilasta? Kuuluuko se suomalaiseen mielenlaatuun? Kuuluuko se johonkin "urheilija"-nimiseen ihmislajiin?
Kauden alussa asetetaan tavoitteita. Joillakin tavoite voi olla, että pääsee loppupeleihin; joillakin se, että saa myydyksi edes yhden traktorin.
Onko sitten väärin asettaa sellainen tavoite, että jos se jää saavuttamatta, romahtaa koko maailma?
Jos traktorinmyyjä asettaa itselleen tavoitteeksi, että hänen tulee myydä kauden aikana kahdeksankymmentä traktoria, vaikka tehtaan kapasiteetti on viisikymmentä, sellaisen tavoitteen jääminen haaveeksi ei voi eikä saa aiheuttaa mielipahaa. Realismia täytyy olla.
Savolaisten lentopalloilijoiden kyseessä ollen vain kultamitalin asettaminen tavoitteeksi oli jonkinasteista realismia, se myönnettäköön, mutta onko kuitenkaan oikein jättää ikään kuin huomioon ottamatta sellainenkin mahdollisuus, että tavoite ei toteudu?
Urheilutapahtuma on tunteiden myllerryskenttä. Jokainen hommassa mukana tosissaan oleva elää ottelussa täydellä sielullaan. Siinä vaiheessa aivoissa on tietyllä kytkimellä ilmeisesti vain kaksi asentoa: ON/OFF, VOITTO/HÄPEÄ.
Tuon kytkimen kautta kulkevat ne signaalit, joilla kroppa säätelee itseään yrittämään enemmän, tekemään enemmän kuin se jaksaakaan.
Jos ponnistelu ei tuota tulosta, naksahtaa tuo kytkin siihen toiseen asentoon. Häpeä iskee.
Kytkimen naksahdettua on sen poistaminen käytöstä vaikeaa. Onneksi kuitenkin useimmat heräävät ajan myötä huomaamaan, että urheilussakin - vaikka se olisikin työtä - toiseksi paras on kuitenkin parempi kuin monet muut.
Jos nyt silläkään on lopulta niin hirveästi merkitystä.
