Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
02.05.2010 00:01
Kolumni
Hoitopaikka ei määrää kohtaloa
Lapseni oli 10,5 kuukautta, kun palasin osa-aikaisesti töihin. Sen jälkeen minulta on kysytty lähinnä yhtä asiaa, sitä, missä lapseni on hoidossa.
No, me olemme niin onnekkaita, että lähisukulaisemme hoitaa häntä.
– Onneksi hän ei joutunut vielä päiväkotiin! ihmiset huudahtavat vastaukseksi.
Kysymykset ja kommentit ovat paitsi viatonta ja vilpitöntä kuulumistenvaihtoa myös pieniä viitteitä siitä raa’astakin keskustelusta, jota lapsen (ja äidin) oikeasta paikasta käydään vauvalehdissä, keskustelupalstoilla ja politiikassa.
TRENDI ON, että pienen lapsen paras paikka on koti. Sen sanotaan olevan parasta lapsen psyykkeelle ja se on edullista myös yhteiskunnalle. Pahin vaihtoehto tuntuu olevan päiväkoti. Siellä on liikaa hälinää ja bakteereja, ja se taitaa tiloineen ja henkilökuntineen olla hankalampaa myös kunnille.
Omasta mielestäni keskustelu lapsen sopivasta hoitopaikasta on sekä syyllistävää että turhaa.
Ensinnäkin, sormi osoittaa kehenpä muuhun kuin naiseen.
Ei mieheltä kysytä, missä hänen lapsensa on, kun hän on töissä.
Nainen joutuu yhä perustelemaan, miksi hän ei halua hoitaa päätoimisesti kotia.
Toiseksi, kaikki perheet eivät voi hoitaa lastaan kotona, vaikka haluaisivatkin. Kotihoidontuki on kuntalisälläkin, verojen jälkeen vain muutama satanen kuussa. Sillä ei välttämättä elä edes vyö tiukalla.
Kolmanneksi, on liioittelua tehdä lapsen hoitopaikan valinnasta lapsen loppuelämää määrittelevä tekijä. Pitkä vanhempainvapaa ja kotihoidontuki ovat suomalaisen nykyelämän luksusta, jota menneillä sukupolvilla ei ole ollut.
Koskaan aiemmin, eikä yhä suuressa osassa maailmaa, ole lapsilla ollut vauvaiän jälkeen samanlaista sataprosenttista mahdollisuutta toisen vanhempansa aikaan.
ITSE USKON, että lapsen hyvinvointia määrittää eniten hänen oman kotinsa ilmapiiri, tunteet ja teot.
Hoitopäivien pituudella ja määrällä sekä hoitopaikan pysyvyydellä on varmasti myös merkitystä.
Lapsi voi olla äitinsä kanssa kotona, perhepäivähoitajalla tai päiväkodissa - kaikissa tapauksissa hän voi olla onnellinen tai onneton. Tärkeintä on, että yhteiskunta säilyttää perheiden mahdollisuuden valita.
