Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
17.07.2009 18:30
Kolumni
Huolestuttaako ympäristön tila?
Olli Paasivirta
Kirjoittajan kolumnit
Ensimmäisiä vakavia merkkejä ympäristön muuttumista nähtiin jokien kuohuessa jätevesien takia 1950-luvulla. Sen aikainen ikäpolvi tavoitteli aineellista hyvinvointia ja saattoi kokea hyväksyttävänä vesien pilaantumisen. Vasta heidän lapsensa alkoivat huolestua laajemmista seurauksista, joita edustivat muun ohella luonnon myrkyttyminen ja rikkilaskeuman aiheuttama happamoituminen.
Ympäristöasenteet eivät kuitenkaan ehdi muuttua yhtä nopeasti kuin ympäristö.
Suomalainen saa tutkitusti tietonsa luonnosta lukemalla sanomalehtiä. Runsas kirjoittelu 1970-luvulta alkaen nosti gallupeissa ympäristöasiat ykköshuoleksi pitkäksi aikaa. Huoli ei kuitenkaan ole purkautunut tekoihin, pikemminkin päinvastoin. Turtuminen ja jatkuva esilläolo tuudittivat uskoon, että ongelmat olivat hallinnassa.
Ympäristöongelmaa on helppo sanoa hankalaksi, jos se ei kosketa välittömästi itseä ja on riittävän etäinen. Niinpä kansainväliset ilmastoasiatkin voitiin pitää taka-alalla. Vastaavasti luonnonsuojelua korostaa kaupunkilainen, jolla on itsellään rasitteena melut ja ympäristön pilaantuminen. Lähes kaikki voivat yhtyä huoleen rehevöitymisestä esimerkiksi Itämerellä, koska ongelma ei välittömästi koske ihmistä vaan luontoa.
Ilmaston muutos oli asiantuntijoiden edessä 1980-luvulla, mutta vasta sen tulo lähes itsensäruokkivaksi automaatiksi taloudellisine seurauksineen herätti päätöksentekijätkin. Rikkiongelmakaan ei ole poispyyhitty: Suomen laskeuma on nyt sama kuin vuonna 1997. Vain kasvu on leikattu.
Tämä merkitsee sitä, että ympäristön pilaantumisen taso on vakiintunut tasolle, joka on liian korkea. Kasvun sijasta on päästävä rasituksen vähentämiseen. Sen toteuttaminen poliittisesti tuntuu lähes ylivoimaiselta, kuten keskustelu uusiutuvien energialähteiden löytämisestä osoittaa.
IHMISEN ELINYMPÄRISTÖN laatu heikkenee koko ajan. Jos jonkin haitan kasvu saadaan leikattua - vaikkakaan ei poistettua - nousee uusia esille.
Ilmaston lisäksi terveysvaaraksi on jo tullut melu. Ihmisen välinpitämättömyyttä luonnonvaroista osoittaa Suomessa valtava jätevuori. Jokainen suomalainen tuottaa kaatopaikalle jätettä lähes 400 kiloa vuodessa. Irtaantuminen luonnonmukaisesta ekologisesta kierrosta on tapahtunut.
Luonnonvarojen kulutus Suomessa on yli luonnon kestokyvyn. Lisäksi jätteen määrä kertoo tuhlailevasta käytöstä. Kierrätys ei ole tässä kuin osaratkaisu. Varsinainen on kulutuksen vähentämisessä. Ei työmatkaruuhkien haittoja poisteta alentamalla haitattomampien automallien verotusta: kaksi uutta pilaa ilmaa ja vie tiepintaa enemmän kuin yksi saastuttavampi. Jälleen määrä on tärkeämpi kuin laatu.
Selvitykset alkuvuodesta osoittivat, että Suomessa ollaan huolestuneita ympäristön kehityssuunnista samalla kun jouluostoksiin käytetään miljardi euroa. Tulokset kertovatkin sen karun totuuden, ettei enää haluta muuttaa elämäntapaa.
Nykyhetken seniorisukupolvi eli 1960-luvun kapinallispolvi on säilyttänyt käsityksensä ympäristöstä. Omilla vanhemmilla sitä ei edes ollut. Ongelmana on kuitenkin heikko luonne, joka on johtanut aineelliseen kilpailuun naapurikateuden johdattamana. Pahana ilmentymänä tästä on luonnonvarojen ylisuuri ulosmittaaminen tulopoliittisissa ratkaisuissa.
MIELIHYVÄ ON voitolla. Huonon omantunnon tämä sukupolvi peittää mielihyvän tuottamisella, jonka yltäkylläinen elämä tarjoaa. Vai voidaanko väittää, että elämä vuonna 1988 oli jotenkin puutteellista? Tuo oli hetki, jolloin suomalaisen kulutus oli ekologisella jalanjäljellä tutkittuna tasapainossa luonnon kestokyvyn kanssa.
Suuret ikäluokat ovat siirtäneet elämänmuotonsa jo lapsilleen. Tätä tukee poliittinen käyttäytyminen, jossa kannatus annetaan sille ryhmälle, joka lupaa lisää aineellista hyvää luonnonarvoista välittämättä. Ympäristön näkökulmasta tilanne on itsepetosta.
YMPÄRISTÖASIAT OVAT olleet korostetusti julkisuudessa nelisenkymmentä vuotta. Suomalaiset lukeneena kansana tuntevat jo asian. Yhtä kauan on kannettu huolta ympäristön tilan kehityksestä.
Yleinen tietoisuus on tuottanut tulokseksi edistyksellisen hallinnon ja lainsäädännön. Siksi näyttääkin siltä, että meillä on jo riittävät keinot ja valmiudet tarvittaviin päätöksiin.
Näin voisi kuvitella, jos vain säännösten ja määräysten toimeenpano olisi ajan tasalla. Yhteiskunnassa eletään edellä esitetyn mukaan ikään kuin mitään muutosta elämäntapaan ei tarvittaisi. Kaiken annetaan jatkua kuten ennen aina siihen saakka, kunnes ongelma kaatuu päälle tai kansainvälinen pakko niin määrää.
Meidän suomalaisten suhtautumista on huolestumisen ohella hieman selvitetty myös toimien osalta. Kysymättäkin on havaittavissa, että huoli ei purkaudu haittojen estämiseen. Onko kysymys välinpitämättömyydestä ja turhautumisesta vai peräti voimattomuudesta liian ison palan edessä, ei ole tutkittu.
Sanomalehtihaastattelujen tueksi tarvitaan tieteellisillä menetelmillä tehty selvitys eri poliittisten, taloudellisten ja ammatillisten väestöryhmien syistä, siitä, miksi ympäristöpäätöksiin ei haluta osallistua ja niitä aikaansaada. Löytyykö ratkaisu pakollisista hallintokeinoista tai vapaaehtoisesta taloudellisesta ohjauksesta? Näyttää siltä, että nyt harjoitettu jälkimmäinen menetelmä ei tuota tulosta.
KUN VANHEMPI sukupolvi ei kanna huolta ympäristöstä, niin ei se voi asettaa nuoremmille vaatimuksia. Nykypolvi ottaa kaiken materiaalisesta elämästä irti samalla, kun ympäristön tilan heikkeneminen kasvaa kiihtyvällä tahdilla ja kohta jopa omalla vauhdillaan ihmisen toimista riippumatta. On siis syytä olla huolestunut yhteiskuntamme kyvystä tehdä vaadittavia ratkaisuja.
