Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
29.10.2011 21:53
Kirjoittajan kolumnit
On hetkiä, jolloin on pakko nipistää itseään.
On pakko varmistaa olevansa hereillä. Etteivät kuluneet vuodet ole olleet vain futishörhön toiveunta.
Tällainen hetki on nyt. Kello on 15.56, paikka Turun Veritas Stadion. Tulostaululla Interin voittolukemat 2-1. Kentällä kirmaa lauma JJK-pelaajia, jotka eivät itsekään tunnu käsittävän, mitä on tapahtunut.
- Ihan oikeasti. Päättyikö se 1-1, tulee Jukka-Pekka Tuomanen tivaamaan Maarianhaminan tulosta kesken voitontanssien.
Nipistyksille on tänään näköjään tarvetta.
KONTRASTI ON hurja.
Eihän siitä ole kuin kuusi vuotta, kun tallustelin ensimmäistä kertaa juttukeikalle JJK:n peliin. Paikalla taisi olla 400 katsojaa, vastassa mihin lie mutasarjoihin uponnut MiKi.
Eilen JJK:n kannustajia oli Turussa ainakin 400. Eilen kentällä olivat myös Tommi Kari ja Tuomas Latikka, kuten jo kuusi vuotta sitten.
Tuolloin kuuluttaja pyysi antamaan aplodit Tikkakosken varuskunnalle, sillä Latikka oli päästetty peliä varten iltalomille.
Kukaan ei taputtanut. Joku huusi vain: Hajoa aamuihin, mosa.
Se oli illan äänekkäin huuto. Muutamaa intohimoista seuraihmistä lukuun ottamatta tunnelma oli välinpitämätön. Että tämmöistä futiskulttuuria, ajattelin.
JJK voitti MiKin 4-1, mutta varsinainen tivoli alkoi vasta pelin jälkeen. Hyökkääjä Sükrü Uzuner huikkasi, että pelit kettupaidassa saavat riittää. Valmentaja Ari Kautolle tieto tuli lehdistötilaisuudessa yllätyksenä.
- Jos Bayern München on FC Hollywood, niin me ollaan sitten FC Farssi, Kautto totesi lakonisesti.
VUODET KULUVAT. FC Farssi vaihtaa nopeasti genreä.
Koomisen sekoilun sijaan JJK tarjoaa Hollywood-draamaa, jossa tuntuu aina olevan onnellinen loppu. Tulee sarjanousuja, komeita voittoja ja uusia tähtipelaajia. Yleisömäärätkin kasvavat rivakammin kuin kukaan vuoden 2005 MiKi-ottelussa paikalla ollut olisi voinut arvata.
Vaan samaan aikaan kasvavat myös panokset.
Jossain vaiheessa huomaan istuvani espanjalaisen kuppilan pöydässä, jossa suunnitellaan Mikko Mannisen hankkimista ketturyhmään. Siinä kun on kaveri, joka pystyy kääntämään pelejä henkilökohtaisella taidollaan.
No, Manninen palkataan. Kuten moni muukin ratkaisukykyinen pelaaja.
Ja voittaahan JJK pelejä. Se kehittyy ja lumoaa. Harjun katsojamäärät nousevat kansalliseksi keskustelunaiheeksi.
MUTTA. AIKA ajoin tuntuu siltä, kuin FC Farssi ei sittenkään olisi täysin kadonnut.
JJK porskuttaa niin kovalla vauhdilla, että talous ei tahdo pysyä kyydissä. Huipulle halutaan loikata liian monta porrasta kerrallaan. Eivätkä kehutut katsojatempauksetkaan vaikuta aina kovin harkituilta. Kuten vaikkapa pullakahvit niille, jotka katsovat liigacup-ottelun aurinkolasit silmillään.
Silti JJK onnistuu jatkuvasti kahdessa kenties urheiluseuran tärkeimmässä asiassa. Se on kilpailullisesti uskottava ja koskettaa omaa yhteisöään.
Kun jyväskyläläisseura tilittää talousvaikeuksistaan julkisuudessa, rientää yhteisö hätiin. Poissa on kuuden vuoden takainen välinpitämättömyys, meidän JJK:n ei anneta upota. Olkoon keino sitten vaikkapa paljon puhuttu Pelaajapörssi.
Joukkue kiittää avusta ja antaa yhteisölleen takaisin. Se taistelee mitalin, saavuttaa hullutteluna pidetyn euro-unelman.
Ja pakko tunnustaa, tuo hetki koskettaa minuakin. Kun Tommi Kari sopertaa ääni väristen kiitoksia jyväskyläläiskannattajille, valtaa onni ja energia koko stadionin.
Että tällaista futiskulttuuria.
Kirjoittaja on Keskisuomalaisen urheilutoimittaja.
