Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu 26.03.2012 19:56

Ja palkinto menee kaverilleni

Uskoni Finlandia-palkinnon jakamisesta vuoden parhaalle romaanille romahti viimeistään vuonna 2007, kun saavuin sopivasti paikalle Vanhalle ylioppilastalolle kuullakseni oululaisen kulttuuritoimittaja Kaisu Mikkolan ilmoittavan palkinnon kuuluvan Hannu Väisäsen romaanille Toiset kengät.

Minullahan ei ole mitään Facebook-ystävääni vastaan, mutta pullikoin palkinnon myöntämisestä Väisäselle kahdesta syystä. Ensinnäkin Toiset kengät ei yltänyt miehen esikoisromaanin Vanikanpalat tasolle, jonka mielestäni olisi kuulunut saada Finlandia-palkinto. Toiseksi olisin mielelläni luovuttanut palkinnon nuorelle Laura Lindstedtille romaanista Sakset. Kollegani olisi halunnut nähdä lavalla Romeo ja Julia -romaanin kirjoittajan Jari Järvelän.

 

Joulukuussa 2010 Vanhan salissa jonkin verran kohistiinkin, kun palkinto meni valitsijana toimineen kulttuuritoimittaja Minna Joenniemen ystävälle, Mikko Rimmiselle romaanista Nenäpäivä. Sinänsä minulla ei ollut mitään valintaa vastaan. Nenäpäivä ON hieno romaani, ja olisin varmaan valinnut itsekin sen voittajaksi. Mutta kysymys on periaatteesta: kaverin pitäisi jäävätä itsensä. Jo etiikan vuoksi.

Sama näytelmä toistui 2011 Rosa Liksomin Hytti numero 6 -romaanin yhteydessä. Pekka Milonoff monia Liksomin tekstejä ohjanneena kuuluu Liksomin ehdottomiin ihailijoihin. Vaikka fanitan itsekin Liksomia, olisin tänä vuonna suonut palkinnon ennemmin Eeva-Kaarina Arosen Mannerheim-romaanille Kallorumpu. Sen kieli ja rakenne olivat ylivertaisia verrattuna Liksomin suhteellisen yksinkertaisen rakenteeseen ja luvalla sanoen edellisiä tekstejä köyhempään kieleen. Kun editori Harri Haanpää oli poistanut käsikirjoituksesta muutamia satoja sivuja, mukana oli saattanut valua jotain korvaamatontakin, arvelen.

 

Mutta nyt itse instituutioon, kirjallisuuden Finlandia-palkinnon jakoperusteisiin. En puhu vuonna 2010 nousseesta kohusta, joka aiheutui viime hetkessä muutetuista säännöistä niin, että Slovakian kansalainen Alexandra Salmela pääsi kamppailemaan palkinnosta esikoisromaanillaan 27 eli kuolema tekee taiteilijan, vaan tahtoisin nostaa pöydälle itse diktaattorin eli Finlandia-palkinnon lopullisen jakajan valinnan.

Tiedän, että Suomi on pieni maa ja että kulttuuripiirit ovat vielä pienemmät, mutta kuitenkin: eikö sääntöjä voisi muuttaa, että viimeistään siinä vaiheessa, kun kuusi ehdolle tullutta romaania ovat tulleet julki, voisi tarkistaa, onko jakajalla kytkyjä ehdokkaisiin ja jos on, vaihdettaisiin miestä tai naista nopeasti. Ehkä tämä edellyttäisi, että ehdokkaat tulisi saattaa julki viikkoa paria aikaisemmin, jotta uusi diktaattori ehtii perehtymään asiaan. En näe aikataulumuutosta ylivoimaisena esteenä. Silloin ainakin olisi luvassa puolueeton valinta. Kyse on kuitenkin huomattavasta rahasummasta ja vielä huomattavammasta voittajateoksen menekin lisääntymisestä, mikä sekin sataa rahaa niin kustantajan kuin kirjailijankin pussiin.

 

Kirjoittaja on kulttuuritoimituksen vakituinen avustaja.