Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
11.12.2011 17:54
Kirjoittajan kolumnit
Olen kateellinen lähinnä kahdelle ihmiselle. Ensimmäinen heistä on dokumentaristi Charles Ferguson. En ole kateellinen tälle valtiotieteiden tohtorille hänen konsultoimalla ja yrityskaupoilla hankkimistaan miljoonista, vaan siitä miten mahtavasti hän osaa käyttää rahojaan.
Ferguson tekee ja tuottaa omaisuudellaan elokuvia. Yhdysvaltojen talouskriisiä käsittelevästä dokumentistaan Inside Job (2010) Oscarilla palkittu Ferguson pohti myös kirjan kirjoittamista aiheesta. Lukeneena miehenä Ferguson kuitenkin tajusi, ettei kovin moni jaksa lukea kirjaa. Elokuvan katsominen on vaivattomampaa.
- Olisin voinut kirjoittaa talouskriisistä kirjan, mutta elokuva on rakkaampi media. Ja se tavoittaa laajemman yleisön, totesi Ferguson ja sai minut kateudesta Hulkia vihreämmäksi.
Elokuva on minullekin rakkain media, mutta en enää edes uneksi pääseväni sanomaan sanottavaani elokuvana. Itseeni uskovaisena nuorukaisena kuvittelin käsikirjoittavani suurelokuvan Urho Kekkosesta. Elokuva-alan realiteetit paljastuivat nopeasti tuottajien kanssa keskusteltuani. "Ihan hyvä idea, mutta Suomesta ei löydy tarvittavaa neljän miljoonan rahoitusta", minulle sanottiin. Palasin kirjoituspöytäni ääreen haalimaan yli sata kertaa pienempää budjettia Kekkos-tutkimukseeni.
Seurattuani elokuva-alan kokeneidenkin konkareiden päättymätöntä taistelua niin Mannerheim- kuin Kekkos-elokuvien ympärillä, tekijöitä ei käy todellakaan kateeksi. Nostan hattua nuorille suomalaisille elokuvantekijöille, jotka ovat raivanneet ideansa valkokankaalle. Juuri dvd:lle tulleen omintakeisen Rare Exportsin tekeminen oli Jalmari Helanderilta sankariteko.
Halventuneen tekniikan ansiosta hyvällä idealla on nykyään mahdollista tehdä elokuva edullisestikin, mutta kirja on yhä tasa-arvoisin media. Sitä pääsee väsäämään heti lyijykynän hinnalla. Kokopäiväinen kirjan tekeminen tosin vaatii rahaa.
Suomessa on vain kourallinen kirjailijoita, jotka elättävät itsensä kirjojensa myynnillä. Loput taistelevat apurahoista. Tunnen itseni lisäksi monia apurahatutkijoita ja -kirjailijoita, jotka unelmoivat lottovoitosta, joka vapauttaisi päättymättömästä apurahalotosta.
Toinen kateuteni kohde on kolumnisti ja kirjailija Kaarlo "Kalle" Isokallio, joka sai todellisen jättipotin vuonna 1991. Nokian johdossa toiminut Isokallio jäi nelikymppisenä "kirjailijaeläkkeelle" puhelinjätin pomoportaan uudelleenjärjestelyssä.
Isokallio sai vuosikymmenen rehkimisestään kuulemma jopa 15 000 euron kuukausieläkkeen. Kärjekkäistä lausunnoistaan tunnettu Isokallio voi kirjoittaa kompromisseitta Nokian apurahalla. Isokallion ei tarvitse turvautua apurahoihin.
Mutta. Isokallio kuuluu Arto Paasilinnan ja Jari Tervon kanssa niihin raharikkaisiin, jotka ovat hakeneet ja saaneet pieniä kirjailija-apurahoja. Miksi ihmeessä köyhien ja sorrettujen puolesta puhuvat kirjailijat vievät köyhien apurahakirjoittajien murutkin suusta?
Kirjoittaja on vapaa tutkija ja Keskisuomalaisen avustaja
