Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
20.08.2010 17:46
Kolumni
Kännykällä etäyhteys vanhempien syliin
Juho Hämäläinen
Kirjoittajan kolumnit
Vaikka esikoispoikani syntymästä tuntuu olevan vasta ihan pieni hetki, niin niinpä vain alkoi viime viikolla koulutaipaleensa.
Viime lukukauden kestänyt esikoulu tosin tasoitti tietä sen verran sujuvasti, että isänsä taisi jännittää ensimmäistä koulupäivää enemmän.
Vaikka jossakin vaiheessa toisella kannalla olinkin, niin peruskoulun aloittamisen kunniaksi kävin ostamassa epulle elämänsä ensimmäisen kännykän. Halvimman löytyneen nokialaisen, sen verran siniristilipun heiluttajaa minustakin vielä löytyy.
Ennen ostopäätöstä sisälläni käytiin kahden eri koulukunnan edustajien kamppailu. Toisessa nurkassa ärisi vanha jäärä.
"Ei sitä ennenkään koululaisilla mitään kännyköitä ollut. Kesät ja talvet hiihdettiin kouluun joka aamu 50 kilometriä yhdellä suksella pilkkopimeässä metsässä! Katkenneella sauvalla mäiskittiin samalla susia kauemmaksi! Maitoa juotiin lasipullosta ja näkkileipää syötiin! Jos hätä tuli, niin savumerkkejä löyhyteltiin nuotiosta!"
PIENEN KOULULAISEN kännykkäistämisestä voi toki pahimmillaan olla tuloksena kilauta kaverille -sukupolven edustaja. Modernin uusavuttomuuden huipentuma, joka hamuaa taskusta puhelinta minkä tahansa ongelmatilanteen osuessa kohdalle. Olipa kyse sitten lätäkköön lipsahtaneesta tennarista tai ruman sanan päästäneestä kaverista.
Vanhan jäärän tyrmäsi kuitenkin teknisistä vempeleistä innostunut sisäinen modernisti. Taskukokoinen henkilökohtainen puhelinkoppi lisää kummasti turvallisuutta.
Mokomaan hyödykkeeseen on tullut itsekin vajaassa 15 vuodessa totuttua jo niin pahasti, että lenkille lähtiessä tuntuu orvolta jättää puhelin kotiin. Että mitäs minä sitten teen, jos satun nyrjäyttämään metsäpolulla nilkkani?
EPPU SAI SIIS luurinsa, jonka vastaanotti silmät loistaen.
Tämä ei sitten ole lelu, turhia puheluita ei soiteta ja koulupäivän ajan siitä on virta poissa, oli ohjeistuksensa. Toistaiseksi sääntöjä on noudatettu mukisematta. Tällä viikolla puhelin tuli jo tarpeeseenkin, kun koulukyytiä ei päivän päätteeksi ilmaantunutkaan.
Kyllä minullekin olisi alakouluiässä matkapuhelin kelvannut, sen verran suurelta, pelottavalta ja tuntemattomalta maailma silloin tuntui. Eikä tämä suomalainen yhteiskuntakaan taida enää olla samanlainen lintukoto kuin minun lapsuudessani 30 vuotta sitten.
Ihminen ehtii tuntea turvattomuutta ihan riittävästi elämänsä aikana, vielä aikuisenakin. Kännykän hankkimalla pystyy tarjoamaan lapselle etäyhteyden isän tai äidin syliin. Se ei voi olla huono asia, eihän?
