Kokkoon koko paperi!

Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu 22.08.2010 15:28

Kirjoittajan kolumnit

Keski-Suomen taidetoimikunta ei ole täkäläinen keksintö, vaan alueellisia taidetoimikuntia on kaikissa maakunnissa, yhteensä 13. Ne kuuluvat opetus- ja kulttuuriministeriön alaiseen taidetoimikuntajärjestelmään, jota johtaa taiteen keskustoimikunta. Vuonna 1967 tehty ja ajan vaatimusten mukaan korjailtu laki taiteen edistämisen järjestelyistä toimii edelleenkin oikein hyvin. Ehkä News Week sai myös siitä vihiä.

Järjestelmän keskeisenä ihanteena on, että tasapuolisuudessa niin kielen, sukupuolen, iän, alueellisuuden kuin monikulttuurisuudenkin suhteen ehdään oikeita apurahapäätöksiä ja taidepoliittisia ratkaisuja. Vain siten suomalaisten demokraattinen oikeus taiteeseen ja kulttuuriin toteutuu.

Ratkaiseva asia apurahapäätösten teossa ja kulttuuristrategiatyössä perustuu siihen, että työtä tekevät eri taiteen alojen asiantuntijat eivätkä poliittisesti valitut henkilöt tai virkamiehet. Tämä arm's length -periaate korostaa juuri taiteen asiantuntemukseen perustuvaa ja poliittisesta tahosta irrallista, itsenäistä päätöksentekoa.

Näkemys taiteen laadusta on aina spekulatiivista ja siksi vertaisarviointi onkin taiteen edistämisen voimasana. Jotta vertaisarviointi olisi käytännössä mahdollista toteuttaa, taiteen keskustoimikunnan alaisuuteen on perustettu eri taiteen alojen toimikuntia ja jaostoja. Esimerkiksi tanssi- ja valokuvatoimikunta tulivat vaiheessa, jossa lajit olivat nousseet merkittävään rooliin nykykulttuurissamme. Taiteen keskustoimikunnan suuri hyve onkin ollut siinä, että se on kehittynyt itse taiteen kehityksen mukaan eikä asettunut muutoksen jarruksi tai valtansa vangiksi. Tällä hetkellä toimikuntia on yhdeksän ja jaostoja seitsemän.

Olin taiteen keskustoimikunnan jäsenenä vuosina 2006-2009. Kolmen vuoden aikana keskustoimikunnalla oli kaksi puheenjohtajaa: Sibelius Akatemiaan siirtynyt Hannu Saha ja tilalle nopeasti kutsuttu Kiasman johtaja Berndt Arell. Jo Saha alkoi visioida taiteen edistämiskeskusta. Kun Arell tuli puheenjohtajaksi, koko vuosi oli pääasiassa kehityskeskustelua. Sen tuloksena syntyi esitys taidetoimikuntalaitoksen muuttamisesta taiteen edistämiskeskukseksi. Yhtenä esityksen ajatuksena on, että taiteen päätösvaltaa siirrettäisiin ministeriöltä edistämiskeskukselle, jolla olisi kulttuurin kenttää eheyttävä vaikutus.

Esityksen pohjalta opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi juhannusaattona esityksen laiksi taiteen edistämiskeskuksesta Ehkä ajankohta oli enemmän sitä laatineiden virkamiesten viime tipan puristus ennen lomia kuin härski taktinen ele. Ne, jotka lukivat esityksen vielä aattona, saattoivat ärtyneenä heittää sen kokon sytykkeeksi.

Sitten tuli kuuma heinäkuu ja monelta asianosaiselta esityksen luku siirtyi elokuuhun. Ripeästi Leif Jacobsonin johdolla toimiva taiteen keskustoimikunta, taidetoimikunnat ja alueelliset taidetoimikunnat ovat tehneet lausunnot ministeriön esityksestä. Elokuussa kytevä kokko sai runsaasti sytykettä.

Esitys on keskeneräinen ja vailla käytännön asiantuntemusta. Tämä tulee esiin kaikissa lausunnoissa. Se on omavaltainen muunnos tai suorastaan karikatyyri keskustoimikunnan esityksestä. Siinä esitetään koko keskustoimikunnan lakkauttamista, toimikuntien supistamista viiteen ja jaostojen sulattamista niihin. Toteutuessaan tämä merkitsee arms length -periaatteen ja vertaisarvioinnin romuttumista. Tukahtuneet toimikunnat päättäisivät ennen kaikkea vain apurahoista ja taiteen edistyskeskuksen virkamiesjohtaja kaikesta muusta. Mitä edistystä se on?

Jossakin lausunnossa ehdotettiinkin, että taiteen edistyskeskuksen valmistelutyötä jatkettaisiin vielä vuodella. Se olisi todella tarpeen sillä muuten taidejärjestelmän pitkä kultakausi on vaarassa muuttua kissankullaksi. Kokkoon koko paperi!

Kirjoittaja on kriitikko ja Keskisuomalaisen avustaja.