Kritiikin kynnykset

Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu 27.07.2010 19:57

Kirjoittajan kolumnit

A lvar Aallon suunnittelemassa teatteritalossa, silloisessa Jyväskylän työväenteatterissa sai 1920-luvun puolivälissä ensi-iltansa Gustav von Numersin näytelmä Tuukkalan tappelu. Jyväskylän työväenteatterissa näyttelivät tuolloin ammattilaiset ja harrastajat käsikädessä.

Yhdessä päärooleista oli nuori ammattinäyttelijätär Siiri Palmu, myöhemmin legendaarisena Siiri Angerkoskena paremmin tunnettu. Esitystä arvioi tuoreeltaan sanomalehti Sorretun Voiman kipakka arvostelija.

"Kappaleen näyttämölle asettaminen ansaitsee tunnustuksen. Siinä jo huomattawa edistysaskel jo näytelmäseuran ansioksi merkittäwä. Kappaleen esityksessä oli eräissä kohdin jotain epäröiwää pitkäweteisyyttä. joka johtui ehkä siitä kun kuiskaajan apua tarwittiin liian paljon ja sekä liian äänekkäästi. Kuiskaajan ääni näet kuului helposti aina takariwille asti."

Roolisuorituksia arvostelija kommentoi hieman sarkastiseen tapaan seuraavasti. "Naisosien esittäjissä paljon toiwomisen waraa. Parhaiten suoritui Waina, joskin hänen pitkä wartalonsa ja liian allewiiwattu teennäiseltä kajahtelewa puheensa eivät olleet lappalaisuutta muistuttavia."

Sorretun Voiman kriitikko osasi olla aika kovasanainen luonnehtiessan näyttelijäsuoritusten keskentekoisuutta. Halusiko arvostelija nostaa omaa häntäänsä, vai halusiko hän antaa kuvan esityksen todellisesta laadusta?

Nämä kysymykset eivät ole liki sadassa vuodessa vanhentuneet. Kriitikkiä syytetään usein subjektiivisuudesta, mikä on tosiasiassa kriitikon työkalu ja voimavara; siis henkilökohtainen ote ja eläytyminen, jonkinsortin sivistyksen ohella. Objektiivisuus sen sijaan voi olla puhdasta teeskentelyä ja jopa rintamakarkuruutta.

"Se on vain yhden katsojan mielipide", on typpillinen kommentti teatteri-arvostelun merkityksestä. Ja hyvä niin, sillä jos toisin olisi, eläisimme virallisten totuuksien maailmassa. Keskustelu ja väittely, pitämisen subjektiivisuus, kuuluvat asiaan. Olisi kauhistus jos ei olisi ristikkäisiä mielipiteitä.

Jos teatterintekijät käyvät vakaumuksellisesti ja perustelluin käsityksin kritiikin kimppuun, se on pelkästään vain hyvä asia. Osuva kritiikki voi jopa pörhistää esitystä, täsmentää ilmaisua ja tiivistää porukan yhteishenkeä. Jos sitä kerran on olemassa. Sisuuntuminen antaa vain lisää itseluottamusta. "Pörhistäydy, mielenkiintoisia seikkoja tapahtuu nurkan takana." ( Pentti Haanpää)

Kriitikko voi kokea joskus myös ahaa-elämyksiä. Kerran kirjoitin Jyväskylän Kesän yhteydessä kritiikin Yövieraat-teatterin esityksestä Harjulla. Esitys oli sen verran kummallinen, että eräs vanhahko rouvashenkilö ja hänen koiransa jäivät pitkäksi aikaa tuijottamaan näyttelijöiden outoa puuhastelua.

Rouvan ja koiran pysähtynyt, yhteismitallinen ja intensiivinen tuijotus kertoivat siitä, että esityksen täytyi olla mielenkiintoinen ja tunteita koskettava. Otin tästa havainnosta heti vaarin kritiikkiini.

Edesmennyt Seppo Heikinheimo, kriittikko Jumalan armosta, totesi kerran, että kaikki julkinen esittäminen, josta otetaan pääsymaksu, on arvostelunalaista toimintaa. Tämäkin kannataa muistaa, kun ollaan näreissään kriitikkojen harmittomista sepustuksista. Kriitikotkin ovat vain ihmisiä.

Kirjoittaja on kriitikko ja kulttuuritoimituksen vakituinen avustaja.