Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
10.12.2011 20:30
Kirjoittajan kolumnit
Taide on ainoa, joka voi unhoittavasta elämästä pelastaa. Näin toteaa kirjailija Juhani Aho eräässä muistiinmerkinnässä. Kansallinen itsetietoisuus oli kehittyneimmillään runoilija Eino Leinon lanseeraamassa kulttuurisuomalaisuudessa. Kulttuurisuomalaisuus oli uskoa kansallisten aiheiden myyttiseen ja universaaliseen yhteyteen.
Kulttuurisuomalaisuus kiinnittää suomalaisuuden syvimmät tunnot ympäröivään elämään, maailmaan ja luontoon. Vahvemmin kuin sotaisa retoriikka, militarismi, henkilökohtainen materiaalinen etu. Kieli, luonto, taide, maisema, historia ja ihminen ovat jotakin enemmän kuin hierarkiaan perustuvat näyttävät juhlakulkueet. Sibeliuksen musiikin vaikutus liikkuu jossakin syvemmissä suomalaisuuden mielen kerrostumissa, alitajuisissa yhteyksissä, kuin pelkkä kaunopuheisuus.
TÄLLAISISSA kansallisissa itsetutkisteluissa liikkuu Peter von Baghin mietiskelevä elokuva Suomen taiteen kultakaudesta ja erään kulttuurisuvun tarinasta siinä. Elokuvallinen essee Lastuja -Taiteilijasuvun vuosisata (2011) kertoo kirjailija Juhani Ahon tarinan kolmen sukupolven ulottuvuudessa. Kirjallisuuden ja kuvataiteen, musiikin ja valokuvan, dokumentin ja historian keinoin. Ja niiden välisenä, toisiinsa limittyvinä, eri aikatasoja yhdistelevänä intensiivisenä Suomen taiteen kultakauden vuoropuheluna.
Lastuja-elokuvan visionäärisyys syntyy tästä taiteiden vuoropuhelusta, dialogista hengen aateliuden ja taiteen sanallisen, kuvallisen ja musiikillisen ulottuvuuden välillä. Kuten elokuvassa todetaan, Aho-Soldan-dokumenttien runollisuus vastaa elokuvatekijöiden isän, kirjailija Juhani Ahon kuvauksen tavoitteita. Kertoo samaa suomalaisuuden tarinaa dokumentoivan kuvan keinoin, yhtä intensiivisen havainnoin luonnon ja suomalaisen mielenmaiseman välisestä kiinteästä yhteydestä.
"AHON KIELI on yhtä musikaalista kuin Sibeliuksen musiikki, yhtä maalauksellista kuin ystävien (Halonen, Järnefelt) taulut", todetaan elokuvan selostustekstissä, Eino Leinoa lainaten. Realismi ei sulje pois kuvien alitajuntaa. "Tosiasiat eivät sellaisenaan merkitse mitään ellei niihin liity tunne-elämys", Juhani Aho pohdiskelee realismin mahdollisuuksia.
Juhani Aho ennusti Mietteitä kapinaviikolta -teoksessaan sen traagillisen lunastuksen hinnan, minkä kansallinen yhtenäisyys lopulta vaati ja saavutti ns. talvisodan hengessä. Sitä ennen oli käytävä läpi kuitenkin sodista traagillisin, veljessota.
JUHANI AHON esteettistä ja eetillistä mielenlaatua ei ymmärretty sen paremmin 1930-luvun kuin 1960-luvunkaan Suomessa, on kirjallisuudentutkija Juhani Niemi sanonut. Ahon eettisyys koettiin liiallisena itseensä käpertymisenä, pelkkänä sisäisen maailmaan estetisoivana tarkkailuna. Sillä ei ollut yhteyttä modernin nykyhetken konkreettisiin massaliikkeisiin, yhä voimistuneimpiin ryhmäkuntaisiin intresseihin.
Kuitenkin Ahon laatu piili juuri tässä. Poikkeuksellisessa esteettisessä silmässä, omantunnon herkkyydessä ymmärtää suomalaisuuden vivahteita, tukahdutettuja tunteita. Kuten vahvoja luontoelämyksiä romaanissa Juha, naisen sielunelämän liikkeitä Papin rouvassa ja Papin tyttäressä. Ahon yksityiselämän kolmiodraama loi emotionaalisen pohjan hänen psykologisten romaaniensa ainutlaatuiselle tarkkanäköisyydelle.
PETER VON BAGHIN visuaalisessa Aho-esseessä kansallisen taiteen merkkiteokset ovat syvässä vuorovaikutuksessa keskenään. Siinä yhdistyvät sanan (Juhani Ahon impressionistinen tyyli), sävelten (Jean Sibeliuksen musiikin luontokuvat, Armas Järnefeltin intiimit sävelet), kuvataiteen (Edelfeltin, Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Eero Järnefeltin maalaukset), feminiinisen herkkyyden (Venny Soldan-Bromfeldtin miniatyyri-maalaukset) kadonneeseen aikaan, Suomen taiteen kultakauteen.
Näiden isänmaan kuvien kadonnut aika elää leinolaisessa kulttuurisuomalaisuudessa - nerokkaitten taiteilijoiden ainutlaatuisessa töissä, mutta myös suomenkielessä ja suomalaisessa luonnossa.
Kirjoittaja on kriitikko ja kulttuuritoimituksen vakituinen avustaja
