Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
12.03.2010 17:05
Kolumni
Kun lapsi katoaa, täyttää mielen kauhu
Juho Hämäläinen
Kirjoittajan kolumnit
Tällä viikolla Suomea kuohuttanut kolmikuisen vauvan kaappaaminen ja lumeen hautaaminen on karmea rikos, jonka kohteeksi ei voi toivoa edes pahinta vihamiestään.
Minulla on kalpea aavistus tyhjät vaunut löytäneen äidin hädästä. Onnistuin nimittäin hukkaamaan oman poikani tämän ollessa vajaat kaksivuotias.
OLIMME LÄHDÖSSÄ viisi vuotta sitten keväällä kyseisen veijarin kanssa ulos, äitinsä taisi olla töissä. Oli aurinkoinen huhtikuun päivä, vesi lorisi jo ränneissä, mutta lunta oli vielä reilusti maassa.
Puin tomeran nuoren herran ulkokamppeisiin ja avasin oven jotta hän pääsisi pihalle.
Kun menin hetkeä myöhemmin ulos sidottuani kengännauhani ja vedettyäni takin niskaan, ei nassikkaa näkynytkään missään. Vaikka tuolloin vielä ainokainen lapsemme olikin monenlaisia temppuja jo esitellyt, ei katoaminen ollut vielä kuulunut repertoaariinsa.
JAHKA OLIN JUOSSUT talon ympäri poikaa huhuillen ja vastausta kuulematta, iski päälle musertava pelko. Ei, oikeampi sana on kauhu.
Juoksin mäen päällä sijaitsevalta pihaltamme alas kohti lähintä tietä pojan nimeä ääni särkyen karjuen. Säikäytin samalla varmasti tien toisella puolella pihallaan olleet naapuritkin mylvinnälläni.
Tässä vaiheessa lapsi oli ollut kateissa muutaman minuutin. Muistan edelleen elävästi, miten nämä täydellisen pakokauhun täyttämät hetket tuntuivat ikuisuudelta.
Silmäilin paniikissa edes takaisin ryntäillessäni tien vieressä menevään ojaan syntynyttä lammikkoa, joka oli sulamisvesien takia tavallista syvempi. Että sielläkö se lapsi mahallaan kelluu hukkuneena.
JUURI KUN OLIN romahtamaisillani itkuisen tärinäkohtauksen kouriin, kuului ääni toisesta naapuristamme, parinsadan metrin päästä pellon takaa, että täällä on.
Säntäsin pellon yli, joka askeleella keväthangen jäisen kuoren läpi jalalla rojauttaen.
Naapurin kuistilla seisoi pelastava enkeli, nuori nainen, jolla oli iloisesti hurpattava poikani sylissään. Pitämäni älämölö oli saanut sisällä olleen naapurimme tulemaan ulos, jolloin hän löysi pienen karkulaisen.
Joka oli tuossa vaiheessa vielä hyvin vajavaisella sanavarastollaan selvittänyt tulleensa ilmeisesti kissan perässä. Samainen hanki oli kantanut häntä vaivattomasti, ilman että kunnollisia jälkiäkään oli syntynyt.
Kun rutistin omaani tiukasti syliini, tuli sellainen olo, että nyt en päästä enää ikinä irti. Helpotuksen tunnetta en pysty sanoin kuvailemaan, niin kokonaisvaltaisesta vapahduksesta oli kyse.
POIKA EI OLE SEN koommin karkaillut. Myös neljä vuotta nuorempi siskonsa on pysynyt toistaiseksi kiltisti kotipihallaan.
Vanhemmuus on mukuloiden ollessa pieniä usein sen verran hulinantäyteistä, että monet yksityiskohdat jauhautuvat ajan rattaissa. Ja ehkä hyvä niin. Jos kaikki muistaisivat elävästi, minkälaisia yöt voivat pienen vauvan kanssa olla, saattaisi Kiinan malli lasten määrästä toteutua helpostikin.
Lapsen kadottamista, vaikkakin onneksi vain hetkellistä, en tule kuitenkaan koskaan unohtamaan, vaikka haluaisinkin. Voimia Varkauteen.
