Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
05.12.2011 19:45
Luin jälkikasvulle muutama ilta sitten Otavan julkaisemaa Kaiken maailman eläinsadut -kirjaa. Sunnuntai-illan unitarinaksi valikoitui intialainen satu puheliaasta kilpikonnasta. Siinä kovasti lörpöttelevän kilpikonnan ja empaattisen sorsapariskunnan kotilammikko kuivui. Sorsat päättivät ottaa kilpikonnan mukaansa lennolle uudelle kosteikolle, koska muuten sillä ei olisi ketään kenelle jutella. Konnan ilmalento järjestyisi siten, että se pitäisi suullaan kiinni lintujen välissään nokissaan kantamasta kepistä.
Kilpikonna ei kuitenkaan malttanut olla koko matkaa vaiti, jonka takia se tippui kesken kaiken maahan ja joutui elämään koko loppuelämänsä ilman juttuseuraa. Vaikka tarina onkin intialainen, on opetus mitä suomalaisin. Parempi pitää turpa tukossa kuin höpöttää turhia.
Ollessani Tikkakoskella armeijassa sain palautetta Pohjanmaalta, muistaakseni Kauhavalta kotoisin olevalta varusmiestoverilta. Tämä murahti useamman kerran yhteisen palveluksemme aikana, että miksi minun pitää puhua niin paljon.
Minkäs teet? Olen saanut pohjalaiselta äidiltä ja savolaiselta isältä pahimman mahdollisen geenicocktailin. Läntisen ja itäisen perimän yhdistelmän lopputulos on suulas, mutta pitkävihainen mörökölli. Ei siis ihme, että lähes kahdenkymmenen vuoden takainen kohtaaminen tuppisuisuutta enemmän arvostavan pohojalaasen kanssa on vieläkin tuoreessa muistissa.
SUOMALAINEN mielenmaisema hioutuu ääripäiden välisessä puserruksessa. Kesällä aurinko ei laske ja talvella se ei nouse. Kenties juuri siksi täällä on arvostettu keskinkertaisuutta enemmän kuin mitään muuta. Massasta erottuvia persoonia on karsastettu vuosisataisen perinteen voimalla. Kaiken yllä leijuva harmaa uskonnollisperäinen takakireys alkoi väistyä vasta 1990-luvulla, jolloin ilmapiiri alkoi viimein vapautua ja kansainvälistyä.
Nyky-Suomi on selvästi parempi paikka elää ja olla kuin Suomi vuosimallia 1991. Kahdessakymmenessä vuodessa on otettu suuria harppauksia eteenpäin. Lamoista ja pörssivetoisesta kylmästä kyydistä huolimatta.
Valitettavasti umpimieliset punaniskatkin ovat viimein saaneet internetin ansiosta äänensä kuuluville. Tosin tiedämmepähän kaltaisiaan edelleen löytyvän. Ikävää toki on, että nämä kaiken vihaajat tuntuvat olevan netin keskustelupalstoilla ja sivustojen palauteosioissa ylikorostetusti enemmistönä. Oikeasti kyse on onneksi onnettomasta vähemmistöstä.
SILLE POHJALAISELLE inttikaverille vielä sellaisia terveisiä, että kyllä maailmaan puhetta mahtuu. Saman muuten sanoin jälkikasvullenikin alussa mainitun tarinan luettuani.
Tarvitsemme ennemmin ulospäinsuuntautuneita suupaltteja kuin kaiken sisällään pitäviä jurottajia. Tarvitsemme ennakkoluulottomia pellepelottomia, jotka eivät kuvia kumarra. Olipa kyse sitten teollisuudesta tai taiteesta. Vain näin Sibelius, Nokia, Nightwish ja Angry Birds saavat seuraajia.
Meidän pitää myös päästä eroon epäonnistumisen pelosta. Mieluummin mahalaskuun päättyvä ponteva ponnistus kuin ei yritystä ollenkaan. Kun tarpeeksi monta kertaa laukaisee, saattaa lopulta saada täysosuman.
Hyvää itsenäisyyspäivää.
Kirjoittaja on kulttuuritoimituksen esimies.
