Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
03.03.2010 21:56
Kolumni
Lenita siellä, Lenita täällä
Marjatta Hietaniemi
Kirjoittajan kolumnit
Taannoin avatessani Iltalehden, löysin Lenitan sieltä kahdesta paikasta. Kuvansa kera (sic) varustetussa uutisessa hän esiintyi Intian kaupan asiantuntijana. Sellainenhan diplomiekonomista, varsinkin kun hänet on ladattu kauneuden lisäarvolla, voi parhaimmillaan tulla.
Samassa lehdessä kolumnisti Mattiesko Hytönen mainitsi Venla-gaalan palkintojenjakotilaisuuden suutelukohtaukseen viitaten, ettei ainakaan Lenita suurena miestenkaatajana voisi naista suudella. Näistä miehistähän Lenita meille ilmoitti syksyllä ilmestyneessä Juha Nummisen kirjoittamassa kirjassa Lähikuvassa Lenita Airisto. Sen mukaan nimekkäitä kaatuneita oli paljon Vesa-Matti Loirista alkaen.
KuvataiteilijaHannu Castrénilta paloi tuolloin Lenita-pinna ja hän maalasi teoksen Ei-hoku. Hän ei halunnut kuulla enempää yksityiskohtaisia paljastuksia suomalaisia miehiä morkkaavalta naiselta, jonka käytös osoittautui ristiriitaiseksi. Lenitan lause suomalaisten miesten valkoisten tennissukkien käytöstä kun kelpaisi vaikka säilöttäväksi ja muurattavaksi tulevaisuuden rakennukseen yhtenä suomalaisuuden aksioomista. On kuitenkin hämmästyttävää, että sama nainen voi hyväksyä päälleen äheltämään miehiä, jotka voivat aivan vapaasti tankeroenglantia käyttäen esiintyä vaikka eriparisukissa.
Hieman myöhemmin minunkin Lenita-pinnani paloi. Olin jo elokuussa seurannut seurapiirikaunottaren kuningatarmaista käytöstä Helsingin kaupunginteatterin ensi-illassa. Toimittajat olivat herhiläisten tavoin näkyvästi (ja ajoissa) paikalle parkkeeranneen Lenitan kimpussa. Kukaan ei näyttänyt olevan kiinnostunut Marjatta Leppäsestä tai kauniisti ja nuorekkaasti pukeutuneesta Seela Sellasta (Keitä he ovat?).
Viimeinen pisara minulle oli vuodenvaihteen tienoilla Nykytaidemuseo Kiasman kotiin kannettu asiakaslehti. Siinä näin kuvan, jossa Lenita halaili 50 vuottaan täyttänyttä museonjohtaja Berndt Arellia. Lenitan oranssista puvusta huolimatta näin punaista. Siinä meni minulta Lenitan ohella viimeinenkin Arellin arvovalta.
Jälkeenpäin sain kuulla, että Lenita on saanut Kiasman ystävät ry:ltä tehtäväksi (liekö palkkaakin?) toimia virallisena julkkisten sisäänheittäjänä yleisöpulasta kärsivään museoon. Ainakin hän on onnistunut heivaamaan sisään onnistuneesti itsensä. Hämmästelen, kuinka aikoinaan pääministeri Harri Holkerin kanssa Veikko Hirvimäen Mika Waltari -monumenttia vastustaneesta Lenitasta on nyt yhtäkkiä tullutkin suuri nykytaiteen suosija.
Ehkä satavuotiaaksi elävä Lenita (72) ehtii vaihtaa niin mieltä kuin miestäkin vielä monta kertaa. Kotisivullaan hän kun julistaa, että pääoma on korviemme välissä. Hieman ristiriitaisen oloisesti hän kuitenkin istuu studiokuvassa haarat levällään. Että sielläkin?
Jossain muualla Lenita julistaa haluavaansa vanheta arvokkaasti. Minusta arvokasta vanhenemista olisi sulkea suunsa ja jäädä eläkkeelle. Silloin voisi kuluttaa kulttuuria ja matkustaa mielin määrin ilman, että siitä pitäisi joka lehdessä erikseen toitottaa.
Kirjoittaja on kriitikko ja Keskisuomalaisen avustaja.
