Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
22.08.2008 15:52
Kolumni
Lurjuksen oodi kahville
Salla Salmela
Kirjoittajan kolumnit
Olen ihmistermoskannu. Kahvi on kemiallinen inspiraationi: se saa aivoihin kihinää, kun mikään muu ei auta. Sanavarastossani "tasapainoinen aamiainen" tarkoittaa kofeiinia suoraan suoneen.Saattaa kuulostaa poikkeuksellisen intohimoiselta suhtautumiselta pavuista jauhettuun juomaan, mutta itse asiassa olen tilastollisesti täysin tavallinen tapaus: suomalainen, joka juo kahvia.
Kahvi on suomalaisten epävirallinen kansallisjuoma. Lipitämme sitä - vuodesta toiseen - väkilukuun suhteutettuna enemmän kuin mikään toinen kansa maailmassa.
Villi veikkaukseni on, että se johtuu ilmastosta. Kahvi on kuin päänsisäinen wc-ankka, joka liuottaa pinttyneen kaamoksen kallon sisäpinnoilta. Osansa lienee myös työtahdilla: vertailujen mukaan Suomessa paiskittiin ainakin vielä pari vuotta sitten ylitöitä Euroopan keskitason ylärajoilla.
Maailman mittapuulla kahvi on merkittävä rahakasvi - paha kasvi, sanovat eräät. Kahvipensas on monen kehitysmaan talouden perusta. Vuosittain raivataan hehtaareittain sademetsää pelloksi ja istutetaan syömäkelvotonta kasvia parhaaseen viljelymaahan, jotta teollisuusmaiden paahtamoissa riittäisi papuja.
Paikallisille viljelijöille käteen jäävä summa ei aina riitä edes elämiseen - puhumattakaan siitä, että sillä voisi ostaapaketillisen oman pellon kahvia, joka on jalostettu murumuotoonsa ulkomailla.
Toisaalla kahvi on elinkeino, täällä yksi legoista, joilla rakentelemme omaa, ainutkertaista identiteettiämme.
Niille meistä, joiden omatuntoa edellä kuvattu markkinakuvio kiusaa, on tarjolla sertifioituja, vähän vähemmän epäreilulla tavalla tuotettuja mokkalaatuja. Naapureille ja itselleen voi todistella olevansa maailman tuskan tiedostava Hyvä Ihminen tarjoamalla nisun kostukkeeksi reilua kahvia. Annostelun (ruskeaan) suodatinpussiin tulee tapahtua niin, että paketin kylkeen painettu laatumerkki vähintään vilahtaa.
Kupillisiin kätkeytyy muitakin asenneviestejä. Osa läträä sumppiinsa maitoa, vaahdotettuna. Tässä istuu kosmopoliitti eurooppalainen. Toiset imevät pillin läpi jäistä frappea. Sitä ollaan inessä skenessä. Joku kiskoo sormustimen kokoisesta kupista espressoa. Tehokas tyylillä.
Itse juon kahvini mustana. Suuresta mukista. Mieluiten niin vahvana, että lusikka jää siihen pystyyn. Ei tartte niinku mulle alkaa.
Pienen Volkswagenin kokoisilla ja hintaisilla kahvinkeittimillä hifistely on vielä ihan oma lajinsa.
Kahvitaukokäyttäytymisen perusteella ihmiset voi jakaa kahteen pääryhmään: teeihmisiin ja kahvi-ihmisiin. Teeihminen on tyyni, sisäisen rauhansa löytänyt, syvällinen pohdiskelija. Kahvi-ihminen on säpsähtelevä, ryntäilevä hermokimppu, jonka otsasuoni saattaa räjähtää millä hetkellä hyvänsä.
Olen yrittänyt muuttua teeihmiseksi. Lilluttelen yrttipusseja kupissa, tilaan haudutettua talon sekoitusta ja teeskentelen, että minäkin maistan zenin, enkä vain keitetyn veden. Mutten minä ketään huijaa. Muutama päivä ilman mokkamustaa ja alkaa ilmetä tärinää, mörinää, yleistä surkeutta ja muita vieroitusoireita.
Ja miten voisin onnistua, kun minua paljon mahtavammatkin ovat epäonnistuneet? Kahvinjuontia on ympäri maailman koetettu tasaisen epätasaisin väliajoin kieltää milloin poliittisista, milloin uskonnollisista syistä. Kuningas Kustaa IV Adolf yritti 1800-luvulla rajoittaa ruotsisuomalaisten ryystämistä laeilla, mutta joutui julistamaan:
"Koska te, minun alamaiseni, olette sellaisia lurjuksia, ettette voi tulla toimeen ilman kahvia, niin tahdon sallia tämän juoman käyttämisen toistaiseksi".
