Liekö nykymaailmassa järjestetty yhtäkään sellaista mäkihyppykilpailua, jota ei olisi jouduttu siirtämään, keskeyttämään tai ottamaan uusiksi?
Eipä noin äkkiä sellaista tule mieleen.
Wanhoina hywinä aikoina kilpailu peruttiin, jos hyppyrimäessä ei ollut lunta. Muita syitä kilpailun siirtämiselle ei tainnut olla.
Kuinka tähän tilanteeseen on tultu?
Selitys on hyvin yksinkertainen. Kun katsoo vanhoja nostalgisia elokuvapätkiä mäkihypystä ajalta, kun sukset olivat puuta ja miehet rautaa, ero näkyy selvästi.
Yli miehenkorkuisesta hyppyristä ponkaisevat uljaat mäkikotkat eivät liidä ilmojen halki, vaan he ponnistavat korkeutta ja tömähtävät kiven lailla korkealta päin alastulorinnettä.
Vaan katsokaapas näitä nykyajan liito-oravia.
Hyppyrimäen profiili on muuttunut niin, että hyppääjä ei missään vaiheessa käy kovinkaan monen metrin korkeudessa, vaan liitää - tai suorastaan lentää - pitkin alastulorinnettä suksen kannat rinnettä hipoen.
Sopivan vastaisen tuulenpuhurin sattuessa kohdalle hyppääjä ottaa rinteeseen nähden jopa lisää korkeutta, ja anoo laskeutumislupaa kymmeniä metrejä sen jälkeen, kun on ensimmäisen kerran meinannut lentonsa lopettaa.
Mäkihyppy ei enää ole hyppyä, se on mäkiliitämistä.
Laitetaanpas Veikko Kankkonen punaisessa Lahden Hiihtoseuran villapaidassaan, lepattavissa hiihtohousuissa ja Järvisen kolmeuraisissa puusuksissa hyppäämään jostain nykymäestä.
Ei taitaisi suorituksesta tulla mainitsemisen arvoista.
Hitaalla vauhdilla hyppyrin nokalle tuleva Kankkonen ponkaisisi ylöspäin, mutta tulla kumahtaisi HS142-mäen rinteeseen ennen ensimmäisiä hyppyjen pituustauluja.
Kehitys kehittyy, eihän siinä mitään.
Hyppääjien puvut ovat muuttuneet villapaidasta tuulitunnelissa testattuihin liitovarjoihin.
Suksien päätehtävä ei enää ole kiidättää urheilijaa lumen pinnalla - ne ovat vain lisäämässä mahdollisimman paljon liitopintaa hypyn aikana.
Hyppääjät itse ovat muuttuneet isoista miehistä kevyiksi, lentämiseen soveltuviksi.
Hyppyasento on muuttunut kauniista kantavaksi.
Kun hypyn pituutta ei enää määrittele se, kuinka kauas jaksat ponnistaa, vaan se, kuinka hyvin pystyt ilmapatjan kannattamana lentämään, on selvää, että pienetkin muutokset tuossa ilmapatjassa vaikuttavat radikaalisti hypyn pituuteen.
Pienikin takatuulen viriäminen aiheuttaa sen, että ilmamassaan nojaava liitäjä menettää korkeutta heti metrin tai pari, ja nykyisillä lentokorkeuksilla se merkitsee maan pinnalle paluuta.
Kun tilanne on tämä, täytyisi tasavertaisten mahdollisuuksien aikaansaamiseksi hyppääjillä olla lähes identtiset tuuliolot.
Niin kauan kuin mäkihyppyä tehdään ulkona, se on mahdotonta.
Tällä kaudella yritetään ottaa tietokoneet apuun tasapuolisuuden aikaansaamiseksi. Mittarit mittaavat tuulen nopeutta ja suuntaa, ja muokkaavat hyppääjän pisteitä sen mukaan, tuuleeko takaa vai edestä.
Ei kuulosta oikein hyvältä.
Eikös olisi parempi säädellä hyppääjän liito-ominaisuuksia heikommiksi? Määrättäköön siis jokaiselle hyppääjälle pakolliseksi kilpailuasuksi Lahden Hiihtoseuran punainen villapaita.
