Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
23.11.2007 18:55
Kolumni
Mikä ihmeen kiire meillä on siirtää kokemusta takaviistoon?
Jouni Huttunen
Kirjoittajan kolumnit
M
artti Kuusela sen loihe taas Porton kyynelhelmien ja pettymyksen jälkilöylyissä ääneen lausumaan: kansainvälisen huipputason futis ei ole nuorten miesten temmellyskenttä (Urheiluruutu 22.11.).
Se oli kokeneen lajianalyytikon selkeä kannanotto vuosien tuomalla ja pätevöittämällä äänenpainolla. Maajoukkueen ex-päävalmentaja omaa oikeaa kompetenssia mielipiteilleen - toisin kuin aivan liian monet nykyisin ääneen pääsevät "analyytikot."
Karismaa joko on tai ei, mutta se on varmaa, ettei sitä ei osteta marketin hyllyltä.
Valmiiksi valmentajaksi - saati pelaajaksi - ei tulla koskaan. Kuusela on sanonut olevansa edelleen opin tiellä. Silkkaa ironiaa on, että mies itse on ajautunut huippufutiksen kenttätyön suhteen eläkeläisen emeritus-asemaan.
Ja Kuusela on vasta 61-vuotias, valmentajana ja tutorina parhaassa iässään.
Kokemus.
Maailmalla sen merkitys on arvossaan. Tiedättehän: ilman eilistä ei olisi nykyisyyttä - saati huomistakaan. Ken sen oivaltaa, omaa jo jotain, jonka nuoruuden huumassa vielä ohittaa.
Meillä iän tuoma viisaus nähdään vain konservatiivisena eilisen kaipuuna; romanttisena höpötyksenä ja nostalgiana, jonka kautta ei synnytetä enää mitään uutta ja kehittävää.
Totta: viidessä eri maassa valmentanut Kuusela ei ole tehnyt ruohonjuuritason työtä moneen vuoteen ulkomaillakaan, mutta syy ei iässä.
Syy on suomalaisuudessa.
Kuusela heittäytyi taktisesti oivalla vedolla opponentiksi ja iski pöytään vastaansanomattoman kortin: Jari Litmanen ja Sami Hyypiä tulee pitää maajoukkueen mukana vielä vuoden päästä syksyllä starttaavien MM-karsintojen ajan.
Miksi? Koska vastaavaa kokemuspakettia ei saada mistään tilalle. Ja ennen kaikkea: koska kaksikko ei ole edelleenkään korvattavissa.
Ja mikä ettei. Mikä ihmeen kiire meillä on työntää näitä kaikkien aikojen suomalaispelaajia ulos näyteikkunastamme?
Litmasen ja Hyypiän jatkaminen maajoukkueessa on itse asiassa erittäin todennäköistä, jos futiksen kokeneeseen koulukuntaan kuuluva brittiluotsi Roy Hodgson Suomi-purren peräsimessä jatkaa.
Ja jos tilalle tulee joku kotimaan nuorista toivoista, niin kenellä heistä on kanttia heittää ikonit telakalle?
Eiväthän nämä jalkapallomaajoukkueen ympärillä pyörivät pakonomaiset nuorennusleikkausta peräänkuuluttavat manifestit mitään uutta ja mullistavaa oppisuuntaa Suomessa edusta.
Kiekkoleijonien evoluutio tuli vastaavaan pisteeseen jo 1990-luvun alussa, kun maajoukkueen kokenutta kalustoa alettiin siirtää varhaiseläkkeelle. Pentti Matikaisen päävalmentajakauden loppusuoralla keväällä 1992 uhanalaiseksi leijonaksi joutui muun muassa 28-vuotias Raimo Helminen, jonka edustustehtävien ilmoitettiin olevan jo menneitten talvien lumia.
Aika aikansa kutakin. Kiitos kaikesta, Raipe.
Syksyllä 1994 Curre Lindström kutsui Mansen mentorin takaisin ruotuun. Helminen kiitti ja pelasi maajoukkueessa vielä yhdeksän MM-turnausta, kolmet olympialaiset ja yhden maailmancupin. Ura Suomi-paidassa päättyi 38-vuotiaana Göteborgin MM-jäällä 2002.
Toinen hupaisa tarina liittyy Jari Kurriin, jota joukkueenjohtaja Hexi Riihiranta oli siirtämässä eläkkeelle keväällä 1995. Riihiranta julisti Joensuussa pelatun maaottelun yhteydessä toimittajille, että jos Kurri pelaa vielä Naganon olympialaisissa (1998) leijonissa, on uuden polven sisäänmarssi epäonnistunut pahasti.
Kurri pelasi Naganossa 38-vuotispäiviensä kynnyksellä isossa roolissa leijonien kapteenina - ja viimeisteli pronssipelissä tärkeän osuman, kun Suomi voitti Kanadan 2-2.
