Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
08.09.2011 21:14
Kolumni
Mikä kuoli?
Ilkka Kulmala
Kirjoittajan kolumnit
Otsikko televisioruudussa oli absurdi.
"Jääkiekkojoukkue kuoli".
Mitä? Miten jääkiekkojoukkue voi kuolla? Ihmiset menehtyvät, sulkevat silmänsä laitimmaisen kerran ja siirtyvät jonnekin, josta emme mitään tiedä.
Mutta jääkiekkojoukkue? Voiko se lakata hengittämästä, olla olemasta, poistua hallista ja sarjaohjelmasta yhdellä iskulla, kollektiivisesti ja lopullisesti?
Samalla kun halusin työntää järjettömän otsikon Tallinnan-laivan luoksepääsemättömään konehuoneeseen, jossa sitä ei tarvitse kenenkään tuijottaa, ymmärsin, miten viiltävän hyvin tyly toteamus piti paikkansa.
Jaroslavlissa kuoli lähes 50 ihmistä. Kuoli jääkiekkojoukkue.
Kuoli hetkeksi koko jääkiekko.
JAROSLAVL ON Jyväskylän venäläinen ystävyyskaupunki. Siellä kuljetaan jääkiekko kainalossa, kuten Jyväskylässäkin. Siellä kaupungin ylpeys on jääkiekkojoukkue, kuten Jyväskylässäkin.
En pysty edes ympäri heittävissä mielikuvissani siirtämään tämän päivän todellisuutta kaupungista kaupunkiin.
Mutta sen pystyn käsittämään, miten iso pala Jaroslavlista leikattiin hetkessä pois. Teollisuusyhteisön täytyy olla koomassa, aivan niin kuin Oslo oli kesällä.
Oslon tragediassa oli läsnä paha, Jaroslavlissa ei. Mutta tyhjä olo ei kysy edes sitä.
EDELLISPÄIVÄNÄ meidän oli määrä puhua JYPin valmentaja Risto Dufvan kanssa jääkiekosta. Puhuimmekin, mutta - kuten usein ennenkin - ravistimme jossain kohdassa kaukalot hittoon,
Dufva puhui Afrikasta. suhteellisuudesta ja suhteettomuudesta, urheiluviihteen rajallisuudesta ja yksittäisen ihmisen arvokkuudesta.
Seuraavan kerran näimme laivalla, juuri kun viesti Jaroslavlista oli lyönyt läpi rempseään risteilyyn valmistautuneen SM-liigaväen.
"Mistä me eilen keskustelimmekaan", hiljainen RD totesi.
JYPin luotsi oli järkyttynyt. Jääkiekko tuntui yhtäkkiä pieneltä ja jääkiekkoilija isolta asialta.
On typerryttävää, miten onnettomuus muuttaa muotoaan, kun se pakkaa omaan mieleen tuttuja kasvoja. Jos Andeilla putoaa lentokone ja vie 50 ihmistä, kohautamme Suomessa olkiamme, suojelemme itseämme ja harppaamme saman tien seuraavan askeleen. Kun Jaroslavlissa kuolee jääkiekkojoukkue, suojakuori repeää ja pysähdymme niille jalansijoillemme.
Stefan Liv, Pavol Demitra, Ruslan Salei, Jan Marek, Karlis Skrastins...
On onttoa tajuta, että he eivät enää koskaan pelaa jääkiekkoa.
LAIVALLA JOKU arveli, että jääkiekkomaailma ei Lokomotiv-tragedian jälkeen ole enää samanlainen kuin ennen sitä.
Hetken voi ollakin niin. Laji vekslaa raiteita. Venäjän ylikansallinen ja uhmakas KHL-liiga saa kylkeensä pelon ja epävarmuuden leiman. Marssi itään voi tyrehtyä, keskiviikon tapahtumat saattavat imeytyä ensi kesänä uraansa suunnittelevien pelaajien päätöksiin.
Mutta ajalla on tapana täyttää tyhjiöt. KHL ei katoa, sen suureellinen ajatusmaailma ei uponnut Volgaan lopullisesti. Parin vuoden päästä meillä on enää muisto kauden 2011-2012 Lokomotivista, joka jää urheilumaailmaan legendaksi.
