Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu 16.03.2012 16:28

Mikä tappaisi pahan?

Kirjoittajan kolumnit

Todennäköisyyslaskentaa: millä todennäköisyydellä jään auton alle seuraavan vuoden aikana?

Millä todennäköisyydellä katolta putoava kuorma lopettaa matkani?

Kuinka todennäköistä on, että kotona sattuva tapaturma päättää päiväni?

Entä millä todennäköisyydellä minä olen yksi seuraavan suuren maanjäristyksen 170 000 uhrista?

 

Arkisia skenaarioita kaikki – Tokiossa asuvalle.

Japanin suuresta maanjäristyksestä ja sen aiheuttamasta tuhoisasta tsunamista tuli viikko sitten kuluneeksi tasan vuosi.

STT levitti alkuviikosta Tokion yliopiston maanjäristystutkimuskeskuksen ennustetta, jonka mukaan Japanin pääkaupunkiin tulee 50 prosentin todennäköisyydellä vähintään magnitudin seitsemän järistys neljän seuraavan vuoden aikana.

Jos se tapahtuisi arki-iltana, olisi seurauksena arvion mukaan 6 400 ihmisen kuolema ja 160 000 loukkaantuminen. Lähes puoli miljoonaa rakennusta tuhoutuisi.

 

Kuten maanjäristykset, ovat suurella jysäyksellä uhkaavat ennusteet osa japanilaisten ja eritoten tokiolaisten arkea.

Miltä sellainen arki tuntuu?

Käveleekö Tokion kaduilla miljoonia ihmisiä, jotka arvuuttelevat vastaantulijoiden kohtaloita kuin rakastunut päivänkakkaralla omaansa: rakastaa, ei rakasta, kuolee, ei kuole, kuolee...

Ehkä.

Ulkoapäin ei voi tietää.

Tuskin kuitenkaan.

 

Suurlähettiläs Jari Gustafsson kirjoitti Kauppapolitiikka-lehdessä 3/2011: ”Japanin itärannikkoa kiertää satojen kivipaasien rivi. Lähes jokaisen pienen kalastajakylän rinteiltä löytyy vanha varoitustaulu. Jotkut kivitauluista ovat satoja vuosia vanhoja – useimmat noin sadan vuoden takaa, jolloin kaksi tuhoisaa tsunamia pyyhkäisi edellisen kerran Japanin itärannan kylät mukaansa. Kivipaasiin on hakattu yksiselitteinen varoitus: älä rakenna taloasi tämän rajan alapuolelle. Viimeisinä vuosikymmeninä näistä varoituksista ei ole enää piitattu.”

 

Suomessa pyöritämme pikku piirejämme tukevasti peruskallion päällä, kaukana Euraasian mannerlaatan reunoista.

Meidän uhkamme eivät ehkä ole pelottavia samalla musertavalla tavalla kuin kaiken tuhoava maanjäristys tai tsunami, mutta yhtä lailla täällä jätetään arkisia varoituksia, pelkoja ja ennusteita huomiotta.

Turvavyöt, pyöräilykypärät ja heikot jäät nyt vaikka.

Ollaan sitten Japanissa, Suomessa tai San Fransiscossa, on ihmisen perusta samalla epävakaiden laattojen rajapinnalla: minä olen vahingoittumaton.

 

Palataan suurlähettiläs Gustafssonin kirjoitukseen.

Sen mukaan tsunamiaalto ei ylettynyt yhdessäkään viime maaliskuussa tuhoutuneessa kylässä vanhojen kivipaasien yli.

Vanhoja varoituksia uskomalla katastrofi olisi siis jäänyt paljon toteutunutta pienemmäksi – mutta minkäs teet, kun kaiken täytyy kasvaa?

Suur-Tokion alueella asuu 36 miljoonaa ihmistä, joten siellä mainittujen 167 000 epäonnisen joukkoon kuuluminen ei ole tilastollisesti kovin todennäköistä.

Eikä kaupungin tai koko maan tyhjentäminen tietysti muutenkaan ole mahdollista.

Elämä jatkuu siellä missä sitä on, niin kauan kuin sitä on.

Eikä minulla mitään hätää.

Mikäs pahan tappaisi?