Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
24.10.2011 22:16
Kirjoittajan kolumnit
Huippu-urheilu suutelee karnevalismia.
Urheilu pelkkänä urheiluna ei enää klikkaa tunnenäkymää auki. Kilpailujen loputon ketju uuvuttaa, sarjakierrosten päivittäinen tyrkyttäminen ja tulosjonojen ääripäiden putoaminen triviaalitajunnasta alkavat puuduttaa.
Enää ei kansa mylvi.
Ellei massasta erotu pellejä.
MARIO BALOTELLI on 21-vuotias jalkapalloilija, jonka poliisi pysäytti Manchesterissa. Nopean tsekkauksen jälkeen cop-lakki kysyi, miksi ihmeessä Balotelli kuljettaa autossaan kymmeniä tuhansia puntia rahaa.
"Koska olen rikas", italialainen kasvattivanhempien lapsi vastasi lakonisesti.
Balotelli on megaoikku. Hän on piittaamaton kauhukakara, jonka mielestä sovinnaisuussäännöt on tarkoitettu kaikille muille paitsi hänelle.
Nuori mies tekee, mitä mieleen juolahtaa. Itseään viihdyttääkseen ja miljonäärielämän tylsyyttä ehkäistäkseen hän on heittänyt tikkoja junioripelaajia kohti, viskonut vesipalloja toimittajien niskaan, saanut valmentajansa sekä joukkuetoverinsa raivon partaalle ja aiheuttanut hämmennystä, missä ikinä onkin liikkunut.
Juuri näiden ominaisuuksien takia Balotellia paitsi inhotaan, myös rakastetaan.
Ajan kuva on sellainen.
MUTTA ON Balotelli loistava urheilijakin.
Sunnuntaina Manchester Cityn negatiivisen positiivinen ongelmakimppu potkaisi kliinisesti ja taidokkaasti pallon paikallisvastustaja Unitedin maalin oikeaan alanurkkaan (1-0).
Toimenpiteen tehtyään Balotelli kääntyi kameroiden puoleen vakavana kuin Kreikan valtiovarainministeri ja esitteli pelipaitansa alla olevaan nuttuun painettua tekstiä.
"Why always me? Miksi aina minä?"
Viestiä koristi itseironia.
Kaksi päivää aikaisemmin Balotelli oli polttaa kotinsa poroksi, ammuskeltuaan muina miehinä ilotulitteita kylpyhuoneen ikkunasta ulos.
JARKKO RUUDUN on vaikea kuvitella ilmestyvän makuuhuoneestaan naama nokisena ja tyhjennetyt ilotulitteet kainalossaan. Hän ei ole hölmö.
Mutta why always me -paitaa voi Jokerien kiekkoilijallekin sovittaa. Jotain reppanamaisen herkkää karskia roolia vetävän miehen persoonassa on. Kaukalossa hän leikkii altavastaajana pelkuria ja päällepäsmärinä tuomaria, jolla on jumalallinen lupa määritellä hyvän ja pahan rajat ihan itse.
Ruutu nimen omaan leikkii. Hänellä on ikään kuin välttämätön pakko olla esillä ja otsikoissa. Tyylillä ei väliä. Kunhan ei tule unohdetuksi.
Se olisi kestämätöntä.
OSA KANSASTA kaipaa pellejään ja janoaa tragediaa.
Hirvittävää huomauttaa, mutta ratamoottoripyöräilijä Marco Simoncellin nuoren elämän lakipiste nosti Malesian etukäteen arkisen gp-kisan uusiin sfääreihin.
Ajan kuva on myös tällainen. Kuolema puhuttelee.
Balotellia ja Ruutua on helpompi käsitellä. Vai onko sittenkään? Voi olla, että harmittomat heput maalaavat tehosteväriä urheilun tapahtumaruuhkiin. Voi olla, että heidän viitoittamansa halpa karnevaalisuus on urheilun elinehto.
Mutta ajatus lyö kiinni.
Millaista on olla urheilukenttien pelle? Mistä kertoo egon junailema välttämättömyys hillua jalustalla, vähän rahvaan yläpuolella? Mitä roolipakko tekee ihmiselle?
Huippu-urheilu alkaa vaikuttaa unikuvalta. Tai harhakuvalta. Sellaiselta, joka ohjaa sankarinsa ja narrinsa todellisuudesta sivuun.
Pahimmassa tapauksessa myös seuraajansa.
Kirjoittaja on Keskisuomalaisen urheilutoimittaja
