Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
29.02.2008 13:06
Kolumni
Minä ja Raipe
Juha Hiitelä
Kirjoittajan kolumnit
Kun puhutaan tamperelaisista, tulee ensimmäisenä mieleen hiljaiset jurottajat. Ja kun puhutaan Tampereen Ilveksestä, tulee ensimmäisenä mieleen taitokiekko.
Aloitin alkutalvesta 2002 kirjoittamaan juttua Raimo Helmisen urasta, se oli varustautumista miehen uran päättymiseen. Silloin se jäi kesken. Se on jäänyt kesken myös jokaisena keväänä sen jälkeen. Tietokoneet ovat vaihtuneet moneen otteeseen, mutta se ”Raipe”-juttu on aina seurannut mukana.
Sitä juttua tuskin koskaan julkaistaan missään. Raimo Helmisestä on kirjoitettu niin monta merkkiä, että ei minun tarvitse enää toistaa niitä. Jokainen muistaa Lillehammerin MM-kisojen Venäjä-ottelun viimeiset sekunnit, jossa Jere Karalahti ampui Helmisen syötöstä tasoitusmaalin. Monet muistavat myös Helmisen muutamat mustat hetket kaukalossa sekä miehen vero-ongelmat.
Allekirjoittaneelle Raimo Helminen on aina ollut jotain suurta, suurempaa kuin kukaan muu jääkiekkoilija. ”Raipe” oli se pelaaja, jota pikku-Juha jumaloi. Jopa turhanpäiväiset maajoukkueen harjoituspelit tuntuivat juhlapäiviltä, kun silloin Ruotsissa pelanneen Helmisen otteita näki Suomen televisiosta.
Juhlapäivä oli se hetki, kun sain tietää Helmisen palaavan Suomeen. Jouduin pidättämään tätä tietoa useamman viikon, ennen kuin asia tuli julkisuuteen. Kaverit eivät ymmärtäneet, miksi yhtäkkiä ne tylsimmätkin koulutunnit maistuivat ja hymy oli herkässä. ”Raipe” oli tulossa kotiin.
Se maaginen lättysyöttö teki jo nuorella iällä niin lähtemättömän vaikutuksen, että myöhemmin kirjoitin jopa äidinkielen ylioppilasaineen siitä. Opettaja ei ihan ymmärtänyt, mitä tekemistä sillä oli urheilun estetiikan kanssa, mutta onneksi Ylioppilastutkintolautakunta ymmärsi.
Lempijuhlani joulukin muuttui kertaheitolla vielä tavallistakin paremmaksi, kun paketista paljastui ”Raipen” aito pelipaita. Se paita roikkui huoneeni seinällä niin kauan, kun asuin kotona, vaikka äiti ei aina ihan ymmärtänyt haisevan ja pölyä magneetin tavoin keräävän paidan hienoutta.
Raimo Helmisen maagisuutta on vaikea sanoin kuvailla. Parhaimmillaan ”Raipe” oli Euroopan parhaita pelaajia, ja Helmisen julkinen kuva vain lisäsi sitä mystiikkaa. Parhaimmillaan Helminen vienosti virnisteli, mutta tappion hetkellä jokainen pystyi televisiokuvankin perusteella huomaamaan, kuinka paljon Helmistä harmitti.
Lapsena idoliinsa suhtautui kritiikittömästi, myöhemmin on tullut perspektiiviä. Tuntui pahalta katsoa vuosituhannen vaihteessa, kun oma lapsuuden idoli oli Pietarin MM-kisoissa koko muun joukkueen tavoin heikossa iskussa.
Viime keväänä suorastaan harmitti, kun Helminen päätti jatkaa uraansa. Pelkäsin, että miehestä tulisi pelkkä kehäraakki ja häpeäpilkku.
Toisin kävi. Kuluva kausi on ollut selvästi parempi kuin edellinen. ”Raipe” on väläytellyt niitä tuttuja lättysyöttöjään niin, että lehdistöparvella on pariin kertaan näkynyt takautumia vanhoista ajoista. Maestro on päättänyt lähteä tyylillä.
Kun Helmisen ura tämän kevään pudotuspelin jälkeen päättyy, hetki on haikea. Helminen on tarjonnut niin paljon hienoja kiekkohetkiä ja hienoja muistoja, että kyynistyneelle kiekkotoimittajalle tulee väkisin tippa linssiin. ”Raipelle”, jos jollekulle, olisi suonut mahdollisuuden poistua kaukalosta mestarina. Sitä ei tänä keväänä tule tapahtumaan.
Muutama viikko sitten seurasin sivusta keskustelua, jota isäni kävi sisarieni kanssa. Hän ilmoitti, että maaliskuun neljäntenä päivänä on Raimo Helmisen viimeinen runkosarjaottelu ja hän olettaa, että jälkikasvu on paikalla. Perustelut olivat tyhjentävät:
”Kun tarina Raimo Helmisen legendaarisuudesta vain kasvaa, voitte aikanaan kertoa lapsenlapsillenne, että olitte paikalla hänen viimeisessä runkosarjapelissä.”
Paremmin sitä on vaikea sanoa. Ja siinä on jo tarpeeksi syitä vaeltaa lauantaina Hippokselle ja ottaa myös se jälkikasvu mukaan. Silloin Jyväskylässä esiintyy todennäköisesti viimeistä kertaa yksi suomalaisen jääkiekkoilun suurista legendoista.
