Katsot Keskisuomalaisen arkistokolumnia. Tämä kolumni on julkaistu
05.02.2010 21:00
Kolumni
Myllylä Suomesta
Ilkka Kulmala
Kirjoittajan kolumnit
Silloin kun Mika Myllylä suihki menemään hurrattuja ja kullattuja latuja, hän oli kuin Suomi pienoiskoossa. Nyttemmin, epolla marinoituna epissankarina, hän on edelleen kuin Suomi pienoiskoossa.
Myllylä on peili, ääreishermo, kansakunnan avoin valtakirja.
Hänen tarinansa on yhtä paljon kertomus yhdestä hiihtäjästä kuin yhdestä pienestä, vakavamielisestä heimosta täällä jossain, pohjoisessa pussinpohjassa.
OLIHAN MYLLYLÄ hirveä hiihtäjä.
Jukolauta, se oli eläimellistä painamista, kun Haapajärven mies raivosi Laajavuoren hiihtostadionin ensimmäistä töytärettä Jyväskylän SM-hiihdoissa tammikuussa 2000.
Kuvittelin hetken katselevani hiihtäjää science fiction -leffassa. En tiedä, ihailinko miestä vai hänen mielipuolista vauhtiaan. En tiedä, ihailinko yhtään mitään vai olinko pelkästään järkyttynyt.
Jos olin, olin ennetilassa.
MIES TERVANEVAN soilta oli raamatullinen aarre.
Hänessä me tiivistyimme. Valtava sisu, voima, hillitön tahto nitistää ruotsalaiset ja venäläiset, perusperhe, perusarvot, risti kaulassa ja maalissa heittäytyminen kaiken luovuttaneena, autuaana ja onnellisena.
Kun Myllylä hiihti, Suomi hiihti. Hän näytti, mistä meidät on tehty.
Sitten hän kärysi dopingista.
Emme uskoneet käryttäjiä. Norjalaisten salaliitto. Nojasimme Myllylän kirjoittamaan testamenttiin, vaikka tiesimme sen valheeksi. Hän oli uhri, ei konna.
MUTTA IKONIKSI Myllylästä ei ollut. Hän lopetti hiihtämisen ja aloitti kipuilun. Me lopetimme hiihdon seuraamisen ja aloitimme toipumisen.
Sankarin projektit oli murskattu. Hän putosi tyhjään. Ryyppyputkia, nahistelua lihapiirakkajonossa, ongelmia ihmissuhteissa, selittelyä Seiskan sivuilla.
Meitä nauratti. Ai, että siinä vasta on suomalaisista suomalaisin mies, tämä Myllylä, Turmiolan Tommin kavereita. Kaatunut kuningas pönkitti kansakunnan itsetuntoa nyt kiertoteitse.
Jos Tervanevan peikko on heikko, meidän muidenkin on lupa olla vajavaisia.
KAIKKI - paitsi ex-hiihtäjä itse - oli reilassa. Kunnes jysähti.
Yhtenä iltana televisio kertoi, että Mika Myllylä on tunnustanut epon käytön. Kansan nauru katkesi siihen paikkaan.
Totta kai me ymmärsimme jo, että Myllylä oli käyttänyt, että moni muukin oli käyttänyt ja että järjestelmä oli ruokkinut heitä kaikkia.
Mutta, hittolainen, ei sitä pitänyt mennä sanomaan, ei ainakaan Myllylän. Nyt ne nauravat tänne päin Norjassa ja Ruotsissa ja ehkä Venäjälläkin, jos sikäläiset tietotoimistot vaivautuvat moisesta "yllätyksestä" jotain raportoimaan.
Ryyppäämisestä saa suomalaisille irvailla.
Mutta ei urheilusta.
ISKU TÖMÄHTI pyhään sakramenttiin. Se pakotti turvautumaan itseruoskintariittiin, joka toistuu aina kun joku yhdistää julkisuudessa suomalaisuuden ja dopingin.
Tuttu kierros tutussa köörissä: Kyrö, Piirainen, Räsänen, Matikainen-Kallström, Seppälä, Mieto, Tarasti, Kuitunen... Puhdistautuaksemme haluamme kuulla yhä uudestaan samat tyhjentyneet mantrat, joita nämä ihmiset ovat hokeneet kohta yhdeksän vuotta.
Entä Myllylä?
Hänestä ei pääse peseytymällä eroon. Hän on liian tarkka karikatyyri meistä.
